Hiljan muistoja lapsuudesta

Olen monesti ajatellut, että onko kuitenkin eräänlainen onni tai siunaus seurannut vanhempieni perintönä elämän varrelta. Isäni ei ollut uskovainen, mutta hänellä oli tapana aina kun istui pöytään syömään panna hetkeksi molemmat kätensä kämmenet ristiin vastatusten. Ei siis sormia ristiin. Se jäi meille jokaiselle mieleen. Kotini oli järven rannalla ja sen pienen ruohottuvan järven toisella rannalla oli kirkko, joka oli ensimmäinen näky sisältä ulko-ovelle tultaessa. Meidän kodin ympärillä oli joka puolella pellot ja kylätien toisella puolella oli asuinrakennus ja toisella puollella navetta. Jokaisena pyhäisenä aamuna tai siis kun pellot olivat sulat meni isäni istumaan navetan takana olevalle kivelle ja luki siellä ääneen raamatunlauseita. Se oli hänen jumalanpalvelustaan, ja kyllä niillä pelloilla kasvoi sekä vilja että heinä hänen eläessään, eikä apulantoja käytetty. Nyt ollaan taas tutkimassa luonnonkarjalannoitusta, joka ei välillä ollut minkään arvoinen. Kerran vuodessa säännöllisesti pitkäperjantaina sai mamma sitten koko aikuisen perheen rippikirkkoon mukaan. Minä vain jäin kotiin, kun olin pieni. Vanhoja kauniita perinteitä ja tapoja silloin vaalittiin ja tuntui, että ihmiset olivat tyytyväisiä elämäänsä. Puutetta ei ollut työstä, ruoasta eikä rahasta.

Lapsuuteni aikaiset ruoat olivat yksinkertaisia, mutta aitoja ja ravitsevia. Työt olivat raskaita ja voimaa vaativia. Ruis, kaura, ohra ja vehnä olivat ne viljalajit, joita viljeltiin. Herne ja vihannekset niitten lisäksi. Tosin kotona kasvavaa vehnää alettiin viljellä vasta 1920 luvulla meillä. Aluksi jauhot olivat tummia ja vasta kokeilujen jälkeen saatiin kunnon siemeniä. Karjalassahan oli tapana leipoa joka viikko leipää, piirakoita (perunatäytteellä) ja seuraan liittyi nyt loppuviikolla leivottava vehnänenkin. Jauhoja ei tarvinnut säästää, kun niitä kasvoi omassa maassa. Väliin puolen viikon tienoilla Iida paistoi mielellään “vesirinkilöitä”, jotka tuoreina maistuivat hyviltä, ja usein pyhiksi sokerikakun. Sen verran oli meillä aina kanoja, että oma käyttö tuli täytettyä. Samoihin aikoihin alettiin kasvattaa sipulin ohella porkkanoita, punajuuria, lanttua ja kaalia. Sen aikaiset lapset alkoivat kuulua “harrastelukerhoihin”. Muistan itsellänikin olleen pienen kerhopalstan.

Maitoa, voita ja 3 eri lajia lihaa tuotettiin teurastettaessa kotona. Varjopuoli oli se, että se suureksi osaksi jouduttiin käyttämään suolattuna. Ei ollut muita säilytyspaikkoja kuin aitat. Kalaa saatiin katiskalla silloin kotijärvestä. Silakkaa ei siellä tunnettu. Kaupasta tuotiin silliä (seltiä) suolaiseksi palaksi joskus, ja sokerit, kahvit ja sikurit oli tuotava kaupasta. Isällä oli tapana tuoda ryynejä säkeittäin. Riisiryyni ja varsinkin hirssi (hersryyni) oli hänen mieliruokaansa. Se täytyi pestä monessa vedessä ennen käyttöä. Ns. rikottua ohraryyniä teetettiin myllyssä ja siitä tuli hyvä haudutettu “rieska”puuro. Samoin uunissa tuli erinomainen ruismarjapuuro (mämmi). Yleensäkin leipomisen jälkeen haudutettiin jälkilämmössä ruokia ja paistettiin lihaa saviruukussa (potissa). Eräs tällainen ruoka oli “potlohko” (liha-perunalaatikko). Kauraryynejä ei meillä käytetty. Kaurajauhot käytettiin yleensä eläimille, mutta joskus tehtiin kaurakiisseliä. Kaurajauhot sekoitettiin haaleaan veteen, jossa ne yön sisällä oltuaan happanivat ja aamulla ne puristettiin käsin, siivilöitiin kattilaan se liemi ja lämmitettiin hiljaisella tulella kiehuvaksi koko ajan tarkasti seuraten, ettei pala pohjaan. Siitä tuli puuromaisen sakeata. Syödessä pistettiin lämpimään puuroon voisilmä ja ryypättiin maitoa päälle.

Ennen kuin kouluajat koittivat, olin mamman kanssa erillisellä Salotilalla kesäisin lehmien kanssa. Aamulypsy oli kello 5 ja sitten minun täytyi lähteä sinne metsälle seuraamaan lehmiä, etteivät ne päässeet karkaamaan päivälypsyltä. Elukat ajettiin takaisin kotiin kello 11 ja siinä ne pari tuntia lepäsivät kotona. Sinä aikana se taas lypsettiin ja sitten saivat lähteä omia aikojaan metsälle. Oli se kovin raskasta nuorelle lapselle aikainen nousu, ja paarmojen aikana kesäkuumalla lehmät hamuilivat heinän sieltä toisen täältä ja olivat väkisin karata ilman päivälypsyä saloille. Minä, joka olen tivakka luonteeltani ja vaadin niitä pysymään järjestyksessä muistan eräitä kertoja suuttuneeni niin kovasti, että varasin pitkän koivupiiskan ja huusinkin niin kauheasti, että varmaan lähitienoon harvassa asuvat mökkiläiset taisivat pelätä. Sain niinäkin kertoina asiani hoidettua ja karjan kotiin, mutta liekö tuokin vaikuttanut, etten lehmistä ole koskaan pitänyt.

Päivälypsylle lehmät ajettiin aidattuun tarhaukseen, ja sinne sytytettiin 2-3 nuotiota, jotka peitettiin maalla ja kuivalla lannalla, että ne paloivat kovasti savuten (lehmivalkeat). Paarmat, kärpäset ja hyttyset häipyivät loitommaksi kiusaamasta eläimiä. Niitten karjalaisten rehevien lehtimetsien ansiosta oli lämpiminä kesinä kärpäsiä ym. tavallista enempi. Usein olin myös lehdeksillä ajelemassa niitä pois mamman lypsäessä. Turhaa oli tuo eläinten kiusaaminen päivälypsyllä. Mielellään lähti karja taas metsän siimekseen ja väliin oli vaikeuksia löytää ne illalla kotiin, kun ne esimerkiksi tattiaikana eksyivät pitkien matkojen päähän ja jäivät makuulle sinne soitten taa Kaukolan, Kirvun ja Räisälän yhteisille salomaille. Tavallisesti ne kyllä vaistosivat tarkalleen joka päivä samat kotiintuloajat ja saivat nuolla kiville kylvettyä suolaa ja maitoon (kurriin) sekoitettua kaurajauhojuomaa tai puuroa. Silloin käytettiin kotoisia rehuja. Eihän ne lehmät silloin lypsäneet niin paljon kuin nykyään, mutta se oli tapa silloin joka talossa, ja kyllähän meidän karja oli aina hyväkuntoista. Oli talossa napakka emäntä.

Vieläkin lehmistä. Niiden hoitoon kuului puolia, joka nykyajan karjakoita kauhistuttaisi. Meillä oli suurehko lehmikarja eikä ollut silloin vielä vesijohtoa navettaan. Pihassa oli kaivo (sellainen vinttikaivo). Kaivon ympärille oli veistetty puusta suuret puualtaat ja oli sillä vinttaajalla kova kiire syvästä kaivosta saada vettä ylös janoiselle karjalle. Lehmät seisoivat navetassa kahta puolta parvea kuten nykyään. Kerrallaan päästettiin ulos toisen puolen elukat ja vaikka kuinka kovalla pakkasella. Sonneja ei tiettävästi päästetty ulos. Pahempi oli asia, kun joskus kovalla pakkasella loppui vesi kaivosta. Taidettiin silloin vedättää hevosella vettä navettaankin järvestä, mutta muistan, että altaat oli järven jäällä ja karja juoksi pakkasessa jäälle juomaan kaksi kertaa päivässä. Häntä korkealla pystyssä ne juoksivat kilpaa päästäkseen lämpimään navettaan. Vaikka karja ei ollut korkeatuottoista, niin silloin ei täysikäinen karja myöskään sairastellut. Ei ollut utaretulehduksia, poikimahalvauksia eikä suurempia vaivoja. Elukat karaistuivat niissä olosuhteissa. Eihän tuo kylmän veden juonti silti liene oikein hyväksi ja siksihän myöhemmin isä laittoikin vesijohdon navettaan. Se oli aika edistys, vaikka olikin raskasta pumputa sellaiselle karjalle vesi, mutta on lämmintä kuitenkin olla sisällä sekä hoitajien että karjan. Asuinrakennukseen ei isä ennen kuolemaansa ehtinyt vesijohtoa vetää, mutta siellä olikin veden tarve suhteessa navettaan pieni.

Ennen kouluaikaani olin myös mukana pellavalikoa laitettaessa. Nyhdetyistä pellavista oli otettu siemenet talteen ja varsiosat oli sidottu oljilla pienille lyhteille, jotka kovan kuoren pehmittämiseksi vietiin veneellä järveen likoamaan. Aluksi upotettiin suorakaiteen muotoon 2 päätepuuta kumpaankin päähän, mitkä sidotttiin ruisoljilla lujasti yhteen, ja ne olivat n. 0.5 metrin päässä toisistaan. Pitkä sivu arvioitiin sen mukaan, paljonko pellavia oli. Kun tämä kehikko oli valmis, ladottiin pellavalyhteet päällekkäin, ja ne upposivat veden alle kokonaan. Niitä pidettiin useampia viikkoja järvessä ja ne olivat happaman hajuisia ylös nostettaessa. Sitten ne levitettiin ohuelti rantanurmikolle, jolla ne saivat olla vielä kasteen ja tullen pehmitettävänä, minkä jälkeen ne koottiin saunaan lisäkäsittelyä varten. Savusaunassa tapahtui lämmitys, loukutus, lihtaus, häkilöinti ja harjaus. Saatiin aivinoita aivinalangoiksi ja rohtimia rohdinlangoiksi.

Silloin kun ei ollut vielä tätä järjestettyä koululaitosta, pidettiin maalaistaloissa kiertokoulua. Opettaja kiersi pitäjän kulmakunnalta toiselle ja piti joitakin viikkoja koulua joka paikassa, Kulmakunnalta saattoi kertyä 10-20 lasta kerralla. Meilläkin oli kerran tuo kiertokoulu. Lakanoilla oli eristetty hellanpuoli talon askareita varten, ja opettaja oppilaineen hääri määrätyt tunnit muussa osassa tupaa. Oli penkkejä ja eräänlaisia pöytiä kalustoa. Meillä oli opettajan Ellida Jääskeläinen, joka asui kamarissa. Hänellä oli eräänlainen kurkkukatarri, jota hän hoiti juomalla kuumaan veteen sekoitettua lääkettä. Eihän tuo kiertävän opettajan homma taitanut olla terveellistä. Useat asunnot olivat kylmiä ja vetoisia. Minä sain opettajan luvalla kuunnella vähäisiä lyhyitä aikoja, kun oli nuori. En muista, olisiko Hilda-sisar ollut mukana. He sisaret olivat niin paljon minua vanhempia. Hilda, joka oli pienikokoinen, kuului olleen heikko työihminen. Hän sai käydä Räisälän kansanopiston ennen naimisiin menoa. Anni ja Iida tarvittiin töihin kotiin, ja he kävivät vain kansakoulun.

Joululahjaksi saimme tietysti käytännön tavaroita. Erikoisesti on jäänyt mieleeni, kun kaikki sisarukset, vanhinkin Anni lapsineen, olivat kotona ja meille oli hankittu ja tehty kovin kauniista siniruudullisesta kankaasta pyhäpuvut. Sen kankaan väri oli niin erikoisen kaunista sinistä, että toivoisin sellaista vielä joskus näkeväni. Kankaan laatua en muista. Aniharvoin sitä talvikangasta ostettiin. Kesäkretonkia vain saatiin kesällä. Mieleen on jäänyt, kun kaikki isot tytöt saivat vaaleanpunaisesta villamusliinista hienot puvut ja ne teetettiin Kaarlahdessa ammattiompelijalla, joka ompeli helman ympärille, hihan suihin ja kauluksen ympäri käsin kauniit pyöreät kukkakuviot. Se oli suurta muotia silloin. Ja minäkin, vaikka olin alle 10 vuotias, sain samaa kangasta ja mallia olevan puvun. Muistan, kun isoille tytöille tehtiin voilee-kankaasta isolieriset hatut ja niihin ostettiin tavanmukaiset pitkät hattuneulat. Minäkin sain hatun, mutta en tietenkään neulaa. Neulalla hattu kiinnitettiin tukan nutturaan, ja luulen, että minun hatussani oli nauhat, joilla se kiinnitettiin leuan alta. Saimme joskus tällaisia hienouksiakin. Kolmannen ikimuistettavan puvun muista, jonka sain vähän isompana. Se oli kokomusta, pitkähihainen ja täyskellohelmainen. Kaulus, hihat, hameen helma ja ehkä vyötärökin oli kantattu punaisella nauhalla. Ja voi, että se puku oli kaunis ja flaxia oli. Lienee se mamma ollut tarkka näkemään, millainen puku on sopiva ja kaunis. Monia pukuja ei siihen aikaan ollutkaan. Myös eräs punaruskea kettupuuhkainen talvitakkini oli upea. Kaulus oli shaalikauluksen mallia ja sopi sekä värinsä että mallin puolesta juuri minulle.

Olihan sitä epäonneakin joskus ostoksissa. Muista, kun kerran Käkisalmen Osuuskaupasta ostettiin minulle lakerikengät, reunalliset ja kauniit. Ensi käytössä repesi toinen kenkä käyttökelvottomaksi. Kauan sai odottaa uusia kenkiä, mutta en koskaan muista, että olisin liiaksi kärsinyt vaatteiden puutteesta. Silloin sai sentään ostaa vapaasti tavaroita kaupasta. Toista oli sota-ajan jälkeen, kun pisteet eivät riittäneet. Kerrankin minä Iidan lehmännahkojen pisteillä sain hankittua niin paljon nahkaa, että sain teetettyä lapsille saappaat Parkanossa maasuutarilla.

Comments are closed.