Rouhiaisen sukuseura ry

Einari ja karjalanpiirakat [14.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Karjalanpiirakat maistuivat Einarille hyvin. Kerran, arvatenkin syönnin yhteydessäpuhe kääntyi riisitäytteisiin karjalanpiirakoihin. “Eihän nää aitoja karjalanpiirakoita ole” oli vastaus kysymykseeni piirakoiden osuudesta ruokana Kannaksella. Sen paremmin ei mennyt arvailulla piirakoiden muodostakaan:”omanlaisiaanhan niitä jokainen teki..”

Pienen tauon jälkeen pääsin tutustumaan Totlammin piirakoiden valmistukseen: “Piirakoiden säilyvyys ei ollut kovin hyvä, joten niitä leivottiin tarpeen mukaan. Leipominen ja paistaminen kuului perinteisesti naisten töihin. Piirakkkapäivä veikin talon naisten työajan niin, että normaali ruoka jäi väliin. Täytteeksi käytetiin perunaa, naurista ja mitä kulloinkin oli saatavilla. Leivonnan tuoksu täytti talon ja lämpimät piirakat maistuivat erinomaisilta voisulalla valeltuina. Ei ollut poikkeuksellista, että niitä söi mahansa kipeksi. Erityisenä herkkuna oli räätikäs- l. naurispiirakka, riisitäytteisiä oli vain juhlapyhinä, jos silloinkaan.”

Kysyin, voitaisiinko niitä tehdä meillä kotonakin Ruovedellä, juttua kuunneells kun oli vesi noussut kielelle. “Miksei, mutta tuskin ne yhtä hyvältä maistuisivat..” Lausahdus”Kylhä meilt evakkotaipaleel usseiki leipä loppu, mut sithä myö tehtiiki piirakoit !” oli saanut uutta sisältöä.

Pullojen uusiokäyttöä [13.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Totlammin naapurissa asusti Linnamon sukua, käsitykseni mukaan entisen Valtion rahoitustarkastuksen johtajan Jussi Linnamon suoraa sukua. Tila oli vuosisadan alkupuolella jäänyt kahdelle veljekselle. Toinen veljeksistä omasi ahkeran ja työteliään luonteen. Veljensä sitä vastoin oli innokas viinamäen mies ja työnteko ei ollut harrastuksista päällimmäisenä. Yhteiselo ei tilan hoidon kannalta voinut näin erilaisten veljesluonteiden kanssa kovin kauan jatkua, joten ahkerampi veljeksistä osti sisarosuudet itselleen. Tilanhoidosta vähemmän innostunut veli jäi tilalle kerryttämään tyhjien pullojen kokoelmaansa. Toinen veljeksistä laittoi kovalla työllä tilan mallikelpoiseen kuntoon, seuraten samalla maksamansa osuuden kauppahinnan siirtymistä tyhjiksi pulloiksi. Veljesten välit eivät liene olleet parhaimmat, vaikka kumpikin sai elää haluamaansa elämää.

Sodan sytyttyä tuli evakkoon lähtö ja hyvinvoiva tila jäi rajan taakse. Uuras työ jäi palkkaansa vaille. Toisen veljeksen omaisuus oli kokonaan huvennut, jäljellä oli vain ladollinen tyhjiä pulloja. Polttopulloista oli sodan sytyttyä huutava pula ja niinpä pullot myytiinkin valtiolle “uusiokäyttöön”. Näistä saatu raha oli huomattavan suuri, suurempi kuin koko kotitilan arvo.

Kuulin tarinan ensi kerran kysyttyäni Einarilta jotain kansakoulussa oppimastani sadusta muurahaisesta ja heinäsirkasta. Ihmetykseni oli suuri tarinan kuultuani, voisiko elämä kohdella ihmisiä noin eri tavalla elämäntavan mukaan. Paljon myöhemmin ymmärsin, että jokainen pärjää täällä vain omalla tyylillään ja yhtä hyvin voi olla pärjäämättä.

Lieneekö tarina muille tuttu, vai sainko vain opetuksen kuten ensi tapaaminen siilin kanssa? Isä-Einari kehoitti ensin potkaisemaan ja sitten silittämään siiliä. Minä tietysti tein työtä käskettyä arvattavin seurauksin, pörhistyneet piikit tekivät tehtävänsä. Isän silmistä valui vesi pitkään tapahtuman jälkeen ja pian nauroin sille itsekin.

Einari ja urheilun parantava voima [12.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Isossa veljessarjassa syntyi luonnostaan kilpailuhenkeä ja veljeksetosallistuivat urheilutoimintaan aktiivisesti. Kaukolan Visan juhlajulkaisussa Rouhiaiset muodostivat rungon joukkueelle erityisesti yleisurheilussa. Einarikin osallistui hyvin mielellään kilpailutoimintaan, vaikka kantoikin mukanaan lapsena syntynyttä vammaa. Kertomansa mukaan hän toisten kanssa painiessaan loukannut selkänsä, iän muisteli olleen vähän toisella kymmenellä. Selkä oli ollut kovin kipeä, mutta kolmen viikon levon jälkeen alkanut vähitellen parantua. Luonto osoitti oivallisen kykynsä parantaa vammoja, siitä osoiteuksena innokas ja tuloksellinen kilpaileminen myöhemmillä vuosilla.

Einarin selässä oli viides lannenikama oli mennyt 1,5 cm pois paikoiltaan. Tämä näkyi selvästi ulospäinkin, selkäytimen normaali tila oli kaventunut kolmella neljäsosalla. Näin ollen ei ole ihme, että vamma johti ennen aikaiseen työkyvyttömyyteen. Paremminkin voi ihmetellä suoritettu raskasta työsarkaa ja urheilusaavutuksia. Mutta näyttäähän nykylääketiedekin osoittavan, että liikunta on selkävammaiselle parasta hoitoa !

Oravannahkoja [5.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Oravannahka oli 30-luvulla arvostetuimpia turkiksia. Einari kertoi eräästä jahdista, jossa orava oli jäänyt isoon petäjän latvaan kuolleena laukauksen jälkeen. Puu oli niin korkea, ettei oravaa saatu edes ampumalla alas. Toisaalta nahka oli mennyt helposti piloille. Kiipeäminen ei onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta, koska korkealle oksaton runko oli liukkaana mahdoton noustava. Kotiin tualtua asiasta kerroottiin isä-Eskolle, joka määräsi otettavaksi justeerin ja puun kaadettavaksi. Ukko oli todennut, että nahka on puuta arvokkaampi, käykää kaatamassa petäjä. Näin tehtiinkin ja arvokas saalis saatiin. Petäjän ja oravannahan “arvoristiriitaa” oli ihmetelty isommallakin porukalla;”mihinkä tämä nykymaailman meno oikein johtaakaan, kun orava on isoa petäjää arvokkaampi…”

Metsästystä 20- ja 30-luvuilla [2.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Ennen sotia, 20- ja 30 luvuilla riista, eritoten turkikset muodostivat merkittävän osan toimeentulosta. Suomen viennistä riista toi toiseksi suurimman siivun, vuosisadan alussa se oli hyvinä vuosina ollut puuta suurempikin. Einarin veljessarjasta metsästivät melkein kaikki. Aseita ei tulloin ollut helpolla saatavissa, joten liityttiin suojeluskuntaan. Suojeluskunnan jäsen sai itselleen kiväärin ja panoksia harjoittelua varten. Panoksia ei ollut lupa käyttää metsästykseen, mutta kukas sen valvoi. Suojuskunttan liittyminen oli Einarillekin merkittävä tapahtuma, kivääri mahdollisti oman metsästyksen. Tätä ennen hän oli ollut hevosmiehenä, kun vanhemmat veljet olivat reestä ampuneet latvalintuja. Huurremetsoja oli hyvä ampua tuelta reen päältä, eivätkä linnut pelänneet hevosta.

Einari piti Viljoa veljessarjan parhaimpana ampujana, mistä toteamus “rekeen sopi enemmän kuin reppussa jaksoi kantaa” kertoo. Isot, useammankin kymmenen metsoparvet eivät olleet harvinaisuus. “Jos linnun paljain silmin latvasta erotti, kyllä Viljo sen tiputti. Myöhemmin en enää itsekään kehdannut ryömiä, saihan linnun alas kauempaakin”

Suojeluskunnan toimintaan ei juuri osallistuttu, metsästysaate vei voiton kirkkaasti. Metsästys ja kivääri antoivat pohjan ampumataitojen kehittymiselle, jotka myöhemmin osoittautuivat valitettavan tarpellisiksi.

Einarin ensimmäinen metsästysretki [1.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Einari kertoi ensimmäisen metsästysretkensä tapahtuneen varsin nuorena. Mieli poltteli jo kovasti metsälle vanhempien veljien touhuja seuratessa, mutta lupaa metsälle ei vielä ollut Ukolta irronnut. Pienikokoinen kun oli, ei vielä päässyt vanhempien veljienkään mukaan.

Koulu oli kuitenkin jo aloitettu ja syksyn sadon korjuu pitkällä. Eräänä sumuisena aamuna poika ei voinut vastustaa metsän kutsua, vaan alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Aamulla aikaisin ylös ja suunta kohti suopeltoa (suoniittyä?) yksipiippuisen haulikon kanssa. Haulikko oli tietenkin luvatta otettu, panosten kanssa. Suopellolla oli vielä puimatonta viljaa seipäillä, ollen otollinen paikka teerien ja metsojen ruokailla. Aamusumu ja pellonojat antoivat pienelle pojalle hyvän suojan lintujen lähestymiseen. “Katselin sumun läpi tummia hamoja pellolla, enkä oikein erottanutmitä ne ovat. Pyssy oli minua pitempi, mutta ojanpenkalta sain sen jotenkin laukaistua lintuja kohti.”

Pellon puolelle noustuaan Einari totesi kahden ukkometson saaneet osuman. Toinen makasi hengettömänä, toinen pyöri ympyrää haavoittuneena. Haavoittunut lintu oli pojasta pelottava, lähes hänen itsensä kokoinen. Pyssyllä lintua lyöden hän saikin sen hengiltä, mutta rytäkässä pyssyn perä katkesi. Siitä alkoi pojan mielessä tunnekuohu, jonka suuruuden voimme arvata. Luvatta metsällä luvattomalla haulikolla, luvatta pois koulusta ja vielä haulikon perä katkennut. Kotona odottaisi Ukon ankara selkäsauna moisesta kurittomuudesta. Kierreltyään peltoja ja metsiä tuomiota peläten, alkoi nälkäkin tulla. Samoin tuli mieleen, että toisten palatessa koulusta hänenkin poissaolonsa huomattaisiin. Kotiväen suorittamia etsimisponnisteluja ei kannattanut enää syntilistaan lisätä, joten matka itkuisin silmin ja raskain mielin alkoi. Jälkeenpäin Einari piti tilannetta pahempana kuin palvelukseenastumispäivää, vaikka sinnekin oli menty kolme päivää myöhässä.

Kotona Ukko osui ensimmäisenä vastaan ja tuomiopäivä oli tullut. Einarin nähtyään Ukko oli kysynyt, mistä olet tuollaisen saaliin saanut ? Vastauksen saatuaan Ukko edelleen ihmetteli komeita metsoja ja poika sopersi pyssyn perän katkenneen. “Ei se mitään, kun olet noin komean saaliin kotiin tuonut. Vuollaan uusi perä tukkiin, vuolen sen vaikka itse, kyllä niitä uusia saadaan. Mutta tuollaista saalista ei usein saada.” Koulupinnauksesta ja aseen luvattomasta lainamisesta ei oltu puhuttu mitään.

Ukon kehotuksesta Einari oli mennyt syömään ja olikin kuulemma maistunut tavallista paremmalta. Metsästäjän kannukset oli hankittu.