Mirja Rouhiainen esitteli tammikuussa 2001 Erkki Rouhiaisen 80-vuotispäivillä vintiltä löytämiään mustakantisia vihkosia, joihin hänen isoisänsä ja isoäitinsä olivat merkinneet muistiin tapahtumia ja tuntemuksia talvisodan ajalta ja sen jälkeen. On syytä muistuttaa lukijalle, että Simolla oli ensimmäiselle evakkomatkalle lähdettäessä ikää 56 vuotta ja kun perhe viimein pääsi asettumaan omaan taloon Parkanossa, täytti Simo jo 67 vuotta.
Historiatiimi on poiminut päiväkirjasta nämä otteet. Teksti noudattaa alkuperäistä, musteella käsin kirjoitettua tekstiä niin, että ainoastaan joissakin sanoissa on selvyyden vuoksi tehty pieniä korjauksia, mutta pääosin teksti on tarkoituksella jätetty alkuperäiseen kirjoitusmuotoonsa. Paikkojen ja ihmisten nimet ovat myös niin kuin ne on kirjoitettu (tai niin kuin ne on pystytty tulkitsemaan), eräissä tapauksissa kuitenkin on nimen perään sulkumerkeillä erotettuna merkitty nimi oletetussa oikeassa kirjoitusasussaan tai vain kysymysmerkillä.
Kirjoitukseen on lisätty väliotsikoita, jotta lukijan olisi helpompi ymmärtää tapahtumien yhteys sodan ja evakkotien kulloiseenkin vaiheeseen. Simo oli myöhemmin täydentänyt tekstiään ja nämä täydennykset sijoitettu muun, aijankohtaansa liittyvän tekstin yhteyteen.
Kesäkuussa 2003
Seppo Rouhiainen
Talvisota
Asuessani Kaukolan pitäjän Hautapellon kylässä Kannaksella piirrän tähän muistiin muistelmia sodan viimeisten viikkojen ajalta kotonani.
Oli joulunpyhät kun sotapoliisit antoivat tietoomme nimismiehen määräyksen, että viljat on pantava säkkeihin ja kuljetettava heidän määräämiinsä varastopaikkoihin. Ainoastaan kolmen viikon varasto saa jättää. Jota moni isäntä vaan nimellisesti noudatti. Kun sotilaat rintamalta tiedottivat että rintama ei murru. Ja eipä poliisitkaan katsoneet velvollisuudekseen tinkimättömästi noudattaa annettua määräystä.
Samoin seurasi kehoitus että koneet ja arvokkaampi liikkuva kalusto olisi myös vietävä asemalle lähetettäväksi Keski-Suomeen. Joka myöskin sai haltioiltaan vaan osalta kannatuksen. Epäiltiin että pikemmin ne sitten ilmapommitus tuhoaa. Ja eipä suotta sillä nähtiinhän monta kertaa kuinka ryssän lentokoneet 60-70 lukuisina ylitsemme liitivät ammuskellen konekivääreillään jos missä liikettä näkivät ja pommittivat Kaarlahten, Hiitolan ja Ojajärven asemia. Tämän lisäksi pudotettiin pommeja kyliin, metsiin ja minne sattui sekä yöllä että päivällä.
Tälläisin oloin kuluivat viikot ja lisäksi alettiin käskeä, että 16 vuotta nuoremmat ja yli 60 vanhukset on siirrettävä pois sotatoimiin kuuluvalta alueelta, joka toteutuikin lähemmin määrätyssä järjestyksessä aina sitä mukaa kuin evakuointiin junia järjestyi. Ja eipä suotta, sillä olihan siellä kaameutta kaikenlaista. Oli räjähdyspommeja ja yöllä oli valopommeja, joita lentokoneet heittelivät. Se niistä.
Mutta kuului itse rintamalta useina päivinä yhtä mittaista jyrinää jota järeät tykinlaukaukset säestivät. Väliin yltyi tuo jyske yhtä mittaiseksi rumputuleksi jota kesti päiväkausia. Niin kuului mutta jyrinä siirtyi eteenpäin viikkojen kuluessa josta huomasi, että asia ei ole meille edullinen.
Talvisodan rauha ja lähtö evakkoon
Ja viimeisenä sodan päivänä olikin huomattavissa pitkä askel Suomeen päin missä raskas tykistö oli ryssän asemia tulittamassa. Ratio tosin ilmoitti, että viime yönä on ulkomailta tullut tieto, että Suomen ja Neuvostovenäjän kanssa on tehty rauha, joka kumminkaan ei tuntunut mitenkään todelta kun sota ankarampana jyrisevän kuului. Vasta sitten kun tuli kello 12, lakkasi tykkien jyske ja Ministeri Tanner julisti ration kautta kansalle, että rauha on tehty ja Suomen raja kulkee Enson Koitsanlahden suuntaa määräten tarkoin kunnat joita raja silpoo.
Nyt oli syytä ajatteluun ja suruun, sillä olimmehan nyt ehkä kauempana Venäjän puolella kun rintamasta. Ja talo kaikkine kaaveineen ja karjoineen olisi Suomeen saatava ettei jää ryssän sotasaaliiksi. Alettiin ajaa ja pakata – teiden varsiin ja rautatieasemille. Mutta kuinkas kerkisi parissa päivässä kun asemalle oli matkaa 11-18 kilometriä ja paras miesaines oli rintamalla ja toiset patteritöissä – siis kaikki jotka kykenivät oli sotatoimissa. Ja niin jäi paljon kalustoa, koneita ja viljaakin taloihin ja tien varteen ajettuna. Vaikka vilja oli jo aikaa ennen käsketty pois ajamaan – ja nyt viimeiseksikin vaadittu ensin vilja ja vaatteet matkalle saattamaan, sitten muita tavaroita mikäli ennättää.
Mutta kaikkia sinne jäi. Joskin aseman lähellä asuvat paljon saivatkin mukaansa niin kauemmaksi jäi paljon. Jäi koneita, jäi kärryjä sekä viljaa että eläimiäkin jotka viimeksi mainitut sotilaat ampuivat jos ei isännät itse niitä teurastaneet.
Lypsykarja tosin suurimmalta osalta sai Suomen puolelle, vaikka kymmenittäin niistäkin jäi kuolleena tien viereen kun ei jaksaneet enää tehdä matkaa. Vielä rajan tälle puolen saatuinakin katosi niitä karjoittain, joita isännät keskikesään asti kävivät etsiskelemässä ja sattuivatpa jonkun löytämäänkin.
Ja sitten ne lihatavarat, joita junassa kuljetettiin. niitä meni mikä mihinkin. Menipä alla mainitultakin sika ja 8 lammasta Alavuudelle vaikka äetsä oli määräasema. Siellä ne sitten huollon toimesta pilkkahintaan rahaksi muutettiin. Ja paljon viljaa ja kappaletavaraa jäikin teille tietymättömille.
Se niistä, mutta ihmiset ne kuskattiin määräkuntiinsa taikka niiden viereisiin kuntiin. Kun näet asutuspula oli olevinaan ettei muka mahdu majoitettaviin paikkoihin vaikka useat suuret asuinrivit olivatkin miltei tyhjinä, sillä eihän muutaman markan vuorokausivuokrasta kukaan evakoita laskenut loistaviin kulttuurisaleihinsa, vaan aukaisi oven palvelijainsa pokseihin. Jotka vuorostaan saivat armon oleskella isäntäväen kanssa yhdessä rivissä (eli asuinrakennuksessa). Näin ahtaisiin ja vaatimattomiin asuntoihin sullottuina alkoi tauti esiintyä huomattavan laajassa mittakaavassa siirtoväen keskuudessa. Moni heistä sortuikin kohta ensi kuukausien kuluessa ennenaikaiseen hautaan.
Elämää evakossa keväästä 1940 kesään 1941
Kevät kului ja tuli kesä, monine kylmine kevät ahavineen. Keskikesä oli lämmin ja aurinkoinen, joten monessa kohti viljat ja heinätkin kuivuudesta kärsivät, jopa seisoalleen kuivuivat. Josta oli seurauksena, että heinä- ja viljasato jäi useassa kohti mitättömän pieneksi. Josta taas oli seurauksena, että hinta nousi ennen kuulumattoman korkeaksi. Niinpä ostettiin vehnän pahnoja jo [vuoden 1941] helmikuulla 90 ja kauran pahnoja 1,50 penniä kilo. Heinät, jos niitä mistä saikaan, maksoi 2-3 markkaa kilo. Näin korkeat oli rehun ja oljenkin hinnat Huittisten kunnassa, paikassa sellaisessa, jossa suuret määrät olkia poltettiin pois vastukkeenta normaalisina satovuosina. Mutta talvena 1940 [1941?] Matinpäivänä kerrottiin, että Jokisivulla on purettu olkikattoja karjan ruuaksi.
Ihmisten ruuasta tällä paikkakunnalla ei ollut puutetta, sitä riitti ulos vietäväksikin. Ja sai sitä ostaa minkä kukin tarvitsi, vaikka korttien kanssa, joka säännöstely oli sama yli koko valtakunnan. Hinnat elintarpeilla oli huomattavan korkiat: ruisjauhot maksoivat 3.75, vehnäjauhot 6.25 ja maito 2.20, voi 35.- kilo sekä lihat raavas 15-19, lammas 20-23 ja sika 32-35 kilo. Sillitkin maksoi 22, silakat 7-10, hauki 20, kuha samoin 20-25.
Mutta toukokuun puolivälissä [1941] säännösteltiin kalojen hinta ja maksoi hauki 14, ahvenet 10 ja säret sekä silakat 5 markkaa kilo. Liha katosi vähiin, hinta kohosi. Jauhot myös väheni ja annos vähennettiin 300-200 rammaan. Kevät oli kuiva ja karu, kylmät tuulet puhaltelivat hävittäen syyssatoa.
Oli kesäkuun 4. päivä 1941. Erkki, Meeri ja äiti oli lähteneet Lauttakylään aseveli-illan viettoon, jonka kaukolaiset oli järjestäneet aivan kun erojaisjuhlakseen, sillä moni heistä oli jo siirtynyt uusille asuinpaikoilleen, mutta oli tullut tänne jättämään valituksia luovutetulle alueelle jääneestä omaisuudesta, joka yleensä oli hyvin epämääräisesti arvioitu ja niin oli järjestynyt vielä yksi, ehkä viimeinen illanvietto, jossa kaukolaisia oli niinkin runsaasti koolla.
Minä yksin tässä, toiset siellä – ajattelin – toinen kevät on oleilla tässä Heikkilän talossa, mutta missä kolmas — tänään paalutettiin tästä Pyhäjärven isännälle kotikamaraa mutta — missä meidän — ehkä jossain Savossa Kuopion takana. Sinnehän monet jo ovat menneet. Sinne on annettu Kaukolan lupa tehdä joukkomajat. Sinne paalutetaan kotikamara. Monet sitä jo siellä viljelee, toiset täällä kutsua odottaa. Jotkut taas ovat tarjouksen hylänneet, kun tuntuu mahdottomalta elää metsän korvessa, jos ei ole ees kattoa pään päällä eikä saa keneltäkään vuokrata kun monien kilometrien päästä.
On sunnuntaipäivä 8.6 kuulta, kylmä kolea kuten monet edellisetkin päivät. Ratio ilmoitti Maaningalla olleen pakkasta 8 astetta ja pari oli täälläkin. Karu kevät oli monen syysvehnävainion tuhonnut että vaan muutamia hujeloita oli jälellä. Laidunmaat oli ruohosta niukat, joten siirtolaisten oli niitä vaikea saada muualta ku maantien kanavasta. Niinpä minunkin täytyy pitää varsaa tallissa kenties kuinka kauan. Vanhempi hevonen piti laittaa Itä-Suomeen linnoitustöihin, että saa tarvittavan eineen. Sinne lähti myös molemmat poikani ansaitakseen rahaa, jolla voipi elämää täällä jatkaa, sillä eläminen on kaikki rahalla hankittavaa ja on kallista.
Viljaa olisi kylvetty vaan ei saanut maata kun 5,5 aaria, johon tehtiin perunaa ja muita juurikasvia. Tälläisillä satotoiveilla sitä saa jäätä syyssatoa odottamaan.
Saksan hyökkäys Venäjälle kesällä 1941
Oli kesäkuun 16 päivä. Sain pojiltani kirjeen Savonlinnasta eli oikeammin sanoen Säämingistä, jossa oli että siellä on kaikki asekuntoiset kutsuttu kertausharjoituksiin ja että työmiehiltä on lomalle pääsy kielletty, joka huhu kierteli jo täällä Huittisissakin. Ja 18 päivä se olikin todellista ja täydessä käynnissä. Aamulla 10 aikaan tuli sotilas tähänkin taloon (Heikkilään) antaen lähtökäskyn isännälle, rengille ja hevoselle, jotka kaikki piti olla jo kello 15 Lauttakylässä, jossa oli määrä kokoontua ja jossa kolmattakymmentä linja-autoa oli lähtövalmiina edelleen auttaakseen [tässä on myös Simon myöhemmin tekemä merkintä, että autoja oli 47 eikä kolmattakymmenettä]. Ajan kuluessa oli nuo autot kaikki lähteneet ties minne ja myöskin kokoon kutsutut miehet ja hevoset.
19. päivä oli hiljaista, ainoastaan toistakymmentä heinälastissa olevaa kuorma-autoa kulki Lauttakylän ohi. Yöllä sanoivat kuuluneen lentokoneiden lauman lentäneen itää päin. Hanko kerrottiin palavan, useille laivoille ration kautta annettiin määräys kulkea Pohjanlahden satamiin, kuka mihinkin satamaan.
Lapsia kaupungeista siirrettiin maalle, niin tuotiin tähänkin taloon 5 lasta ja niille hoitaja, jotka majoitettiin isoon saliin. 22. päivä tätä kesäkuuta läksi isäntä reserviin, jossa jo pari päivää oli oleskellut, mutta nyt lähti sinne jonnekin ja myös molemmat talon työmiehet, joten minä ja vanha pappa jäätiin kotiin.
Samana päivänä (22) alkoi kuulua uutisia Saksan sotatoimista Venäjällä, joka julistettiin Hitleriltä 20 päivä. Oli juhannusaatto, vähän näkyi enää miehiä liikkeellä. Jotka oli sotilaskelpoisia paikkakuntalaisia nekin venäjänmielisiä. Jotka eivät tahdo taistella isänmaan ja sen vapauden puolesta.
Valkeni Juhannuspäivä kirkkaana ja aurinkoisena kun edellisetkin päivät. Vaimoni kiiruhti kirkkoon Meerin [tytär] kanssa ja minä yksin jäin kotiin kuulemaan mitä uutta ratio kertoo Juhannussaarnan kera. Ja niinpä kuului päiväuutisissa, että Saksa sotii venäjää vastaan Itä- ja Mustanmeren välisellä rintamalla kaikkialla ja lentokoneet ovat ilmataisteluissa tuhonneet lukuisia Venäjän lentokoneita, joiden kokonaisluku ilmoitettiin taistelussa 200:si ja maassa tuhottujen kanssa 1500:si, joka on suurta menoa vaikka isossakin taistelussa. Iltapäivällä tuli tietoja, että venäläiset lentokoneet oli pommittaneet Suomen laivoja Ahvenansaaristossa sekä ammuskelleet kalastajia Immolanjärvellä.
Jatkosota
25. kesäkuuta oli samoin kaunis ja aurinkoinen, ja niinpä venäläiset lentolaivueet oli jo varhain klo 7 Suomen kaupunkeja pommittamassa. Päivän kuluessa olivat he pommittaneet 8 kaupunkiamme ja sen lisäksi paikkakuntia Pohjois-Suomessa ja Nokiaa. Päivän kuluessa ammuttiin 23 konetta alas ja yhden pakottivat meidän lentokoneemme laskeutumaan maahan joka saatiin suomalaisten haltuun täyskuntoisena. Samana päivänä ilmoitti hallitus eduskunnalle maassa vallitsevan tilanteen, että miten sen rauhaa oli rikottu venäläisten taholta. Eduskunta päätti, että maata on puolustettava kaikin käytettävissä olevin keinoin.
26. päivän edellisenä yönä oli Turussa 10 ilmahälytystä. Lauttakylässäkin oli eilen 10-11 välillä ilmahälytys, mutta koneet kulkivat kaukaa ohi Nokialle, jossa ne saivat seuraa Tampereen hävittäjiltä, jotka kuuleman mukaan pudottivat alas 6.
26. päivä kesäkuuta klo 20.25 antoi tasavallan presitentti Ryti julistuksen, että Suomi on sodassa Venäjän kanssa kaikin käytettävissä olevin keinoin. Ryssän ilmavoimat pommittivat Kotkaa, Helsinkiä, Turkua, Raumaa, Suurpyyta ym. Turkua vastaan osallistui 100 konetta, jotka ampuivat konekivääreillä työhönsä menomatkallaan olevia. Turussa paloin 18 kivitaloa ja puutaloja 100, vaurioitui toistasataa. Kuolonuhreja oli 13 ja 29 haavoittui. Satojen perheiden koti ja omaisuus tuhoutui sekä Turun vanha linna sai pommeja osakseen.
Seuraavina päivinä ilmoitettiin ainoastaan pari kolme konetta, jotka saivat vähäistä hävitystä aikaan. Sen sijaan kertovat uutiset, että Venäjällä saksalaiset lentokoneet ovat tehneet laajaa hävitystä. Pietarikin on jo palanut monta päivää. 29. päivä antoi Mannerheim sotajulistuksen armeijalle. Roosevelt pyytää kongressilta lisävaltuuksia ja rajatonta upseerien armeijassapalveluaikaa. Ryssä alkoi häiritä Suomen asemia ratiossa, mutta täällä Länsi-Suomessa se ei tuhoa kuulemista.
Lauantaina 27. päivä 1941 sytyttivät venäläiset tuleen Enson massatehtaan hiilivaraston, 2 taloa ja räjäyttivät selluloosatehtaan ja ammuskelivat Imatraa, Tainiokoskea ja Vuoksenniskaa konekivääreillä lentokoneesta. Samoin tekivät pommituslentoja monille eri paikkakunnille pudotellen pommejaan kylän metsiin sekä Rovaniemen kauppalaan saamatta mitään mainittavaa aikaan.
Saksalaiset ovat tuhonneet Venäjän armeijaa ja sen kalustoa. Yli 2000 eri kokoista hyökkäysvaunua, satoja tykkejä sekä muuta materiaalia, ottaneet 40000 vankia ja on vahvasti saarrettu armeijakuntaa, joiden on pakko kohta antautua aseineen. Lentokoneita on ilmoitettu yli 400 tuhotuksi. Saksalaisilla mennyt 153 konetta, Venäjän sotamateriaalin suurimman osan arvelevat saksalaiset jo tuhotuksi, koska Itämeren maissa oleva rintama on heidän havaintojensa mukaan riekaleina.
Suomesta ilmoitetaan rintamalla tykistövalmistelua ja partiotoimintaa sekä joitakin venäläisiä lentokoneita on pommitellut kuljetus- ja matkustajalaivoja sekä ammuskellut konekivääreillään saaden ainakin yhden kuollon uhrin. Ensosta polttaneet 4 taloa ja kartonkitehtaan.
Yli 600 tykkiä jo vallattu. Kouno [?] Lemperle, Vilna, Väinönlinna, Violistokin itäpuolella 2 armeijaa saarrettu, Minski vallattu.
Ensossa edellä mainitun lisäksi merkittävä, että lauantain kello 3 sytyttivät venäläiset 3 taloa ja kello 4.20 4 taloa palamaan sekä hiilivaraston ja räjäyttivät sulfaatti-, sulfiitti- ja kartonkitehtaat. Suomalaiset sunnuntai-iltaan mennessä ampuneet alas 35 venäläistä lentokonetta, joista 4 sunnuntaina.
30. päivä kesäkuuta klo 3.10 ilmoitti Moskovan ratio, että suomalaiset joukot ovat Kannaksella Käkisalmen piirissä taistelussa meidän joukkojen kanssa. Tuntia myöhemmin tuli posti tuoden kirjeitä sotilaita, jossa isäntämme Paavo oli kirjoittanut vaimolleen, että ovat lähellä meidän kotikontua.
1.7. neuvostolentäjät pommittivat seuraavia pk 26.6. Perniö 1 siviili kuoli, Salossa 2 k ja 2 haavoittui, 2 taloa paloi ja toistakymmentä vaurioitui. Tammisaaressa muutamia taloja, Hiittisissä kuoli 1. Siuntioo, Tenholaa, Kotkaa ja Haminaa 30.6.. Kouvolaa, Karhulaa, Heinävaaraa ja Kulaa [?] joissa ei tapahtunut huomattavaa, samoin H.l Arttuurusta eräs lentokone tulitti konekiväärillä, 60 matkustajaa, ei osunut.
Siipan[?] vallattu, paljon tankkeja tuhottu, venäläisten vastarinta murrettiin. Liettuan ja Latvian kautta ovat Venäjän erään divisioonan saartaneet Itämeren rannikolle täydellisesti. Minski vallattu. 42 konetta alasammuttu ja 70 tuhottiin. 3.7. ilmoitettiin 2. päivänä tapahtuneen useita pommituksia Suomen alueella, joissa 1 lääkäri ja sairaanhoitaja sai surmansa ja yksi kirkko ja pappila paloi. 1 lentokone ammuttu alas. Piolastokista ovat saksalaiset saaneet suunnattoman sotasaaliin.
Miittan Porisoflalnon Kaavelin Pruutjoen yli menivät saksalaiset ja ennen ylimenoa valtasivat edellä mainitut paikat, joten ensimmäinen osahyökkäys suunnitelmasta oli saksalaisilla suoritettu. Ja alkoi jälkien siivous, jota olikin tavallista runsaammin, kun arvioiden mukaan suurin osa Venäjän sotakalustoa oli joko vallattu tai tuhottu, sekä niiden mukana satoja tuhansia sotilaita tuhottu ja joutunut saksalaisten vangeiksi. Mutta eteneminen jatkuu, edessä on tietämän mukaan pitkä Taalin linja, joka kulkee aina Laatokasta Mustallemerelle. 8.7. jo kerrotaan jonkun senkin pesäkkeistä joutuneen saksalaisten käsiin.
Samana päivänä antoi Suomen uutistoimisto tietää, että suomalaiset ovat edenneet itärajalla huomattavan pitkän matkan, ja että taistelussa Lahdenpohjan tienoilla on vihollista työnnetty penikulman verran taaksepäin ja vallattu useita hyökkäysvaunuja. Mutta ilmapommitus oli raskaasti tuhonnut Kotkan kaupunkia, josta kymmeniä taloja oli palanut. 9 lentokonetta kyllä kahden viimeisen päivän aikana oli ammuttu alas.
Heinäkuun 9. päivä oli aurinkoinen ja kuuma, savua näkyi ilmassa koko päivän, mutta mistä tulee? Kai Helsingistä, siellä paloi kai vielä tänään useita taloja ja 8 kivitaloakin vaurioitui ja parisataa ihmistä sai vammoja, joista 23 kuoli. Edelleen jatkui pommituslentoja Suomen alueella, mutta niistä on ilmoitettu tulokset vähäisiksi, ainoastaan joku talo tuhoutunut tai metsäpalo syttynyt. Sen sijaan on alaspudotettu noita turmanlintuja joukon toistasataa.
19. päivä heinäkuuta ilmoitettiin, että suomalaiset joukot etenevät kahta puolta Laatokkaa Leninkraattia kohti ja että Käkisalmen yläpuolella on käyty ilmataistelu, jossa 8 ryssän konetta ruhottiin. Samoin huhussa kerrottiin, että Kaukolassa Matti Pitkäsen talossa on sotilaamme majailleet. Myöskin ilmoitettiin, että mahtava Taali-linja on kokonaan murrettu ja Kiova on saaarrettu, Malenski vallattu ja saksalaiset etenevät itää kohti Priketin soiden suunnalla. Samoin myös Viron suunnalla Pihkovaan ja Lenikraattia. Täällä on tavattu naissotilaita sekä nuoria katentteja, joten näyttää siltä, ettei ryssät enää saa riveihin riittävästi täysikäistä sotaväkeä. vaan panee korvikkeiksi edellä mainittuja.
Edellä mainittu Malenski oli vaan saarrettu ja sen saarron tuhoamistaistelu kesti vielä kauan, mutta suuri oli tulos. Muiden muassa vankeja oli 35 tuhatta ja sitä mukaa muutakin materiaalia. Samoin Kiova, jonka mottia vieläkin riisutaan, osottaa samanlaista tuhotaistelua. Molenskin mottiin venäläisest lähettivät apujoukkoja, jotka myös jäivät mottiin ja joutuivat saman tuhon alaiseksi kun Molenskissa olleetkin joukot. Ja kun edellä mainitut motit on puhdistettu tulee nähtäväksi esiin kolme suurta ja samalla ehkä käänteentekevää saartoa, nimittäin Lenikraat, Moskova ja Otesa, jotka kaikki näyttää olevan yhtä läheisesti saksalaisten tavattavissa. Niin pian kun Viron puhdistus polseviikeista on täysin tehty.
Suomessa toimii joukot Laatokan molemmin puolin jatkuvalla tarmolla huolimatta siitä, että Englantikin on tehnyt hyökkäyksen 40 lentokoneen voimalla Liinhamariin saaden osakseen 28 lentokoneen tuhon itselleen. Samoin tekivät myös suomalaiset hyökkäyksen ryssän asemia vastaan vallaten kiivaan taistelun kautta ryssiltä suuren sotasaaliin johon kuului 15 veturia, 200 vaunua, 1500 hevosta, 100 autoa ja raktooria, 300 kranaatinheittäjää ja erilaista tykkiä, 10000 kivääriä, 400 pikakivääriä, 250 konekivääriä sekä 10000 vankia. Tämä kaikki tapahtui heinä-elokuun vaihteessa. Samoin sai saksalaiset Virossa myös 10000 vankia ja sitä mukaan muuta materiaalia. Edellä mainittujen lisäksi ilmoitettiin viikon kuluessa, että kriketinsoiden eteläpuolella ovat unkarilais- ja romanialaissaksalaiset joukot kiivaiden taisteluiden kestettyä jo useita päiviä tuhonneet ryssän useita armeijakuntia ja saaneet hirmuisen sotasaaliin ja toistasataatuhatta vankia. 317 hyökkäysvaunua , 85 tykkiä, 5250 kuorma-autoa sekä menettänyt kaatuneina yli 200000 miestä.
Virossa ovat saksalaiset myös vallanneet Tapan ja Narvan kaupungit ja niin ollen päässeet Suomenlahden rantaan sekä saaneet haltuunsa Rakveren rantatien ratioaseman ja niin ollen täysin saartaneen Tallinnan.
Suomessa ovat myös joukkomme lyöneet ryssät asemistaan lähtemään ja järjestävät heille suurta mottia, joista lähemmin tuonnempana. Tämä 10.8.1941 mennessä tapahtunut.
Siirrymme aikaan 16.8. Jo tähän mennessä kuultiin puhetta Hiitolan ja Kirvun sekä Elisenvaaran olevan suomalaisten käsissä, joista osaksi oli uutisia ratiossa ja sanomalehdissäkin, mutta vasta 16.8. ilmoitti Karjala edeltä mainitut nimet ja lisäksi Kaukolan ratio samoin lisäsi Lahdenpohjan ja Jaakkiman sekä Sortavalan joten Laatokan pohjoispää oli Suomen aina käkisalmea ja Aunuksen linnaa myöten ja ehkä vähän ohikin.
Samalla kerrottiin, että Rautjärvi, Kirvu ja Kaukola oli saatu verrattain ehjänä, vieläpä Hiitolakin, mutta Elisenvaara sen sijaan hyvin täydellisesti tuhottuna ja Jaakkima sekä Lahdenpohja vahvasti miinoitettuna. Samoin ilmoitettiin Saksan lentoaseen pommeilla tuhonneen Laatokan Vienan Lahdenkankaan sulut ja katkoneen kaikki Pietariin johtavat rautatiet valmistaen sillä tavoin täydellistä Pietarin saartoa, johon mottiin tällä kertaa kuului Viipurikin. Mutta kauan ei kestänyt kun Viipuri ja koko Karjalan kannas aina Terijokea tai oikeammin entistä rajaa myöten oli Suomen, vieläpä Mainilan mutkakin oli oijaistu Lempäälään asti. Josta kauemmas Suomen joukot eivät aikoneetkaan jatkaa.
Paluu Kaukolaan
Oli elokuun 20. päivä kun meitä kaukolaisia 165 henkeä äetsän asemalle kokoontuneena odotteli lähtöä Kaukolaan ja saman päivän iltana lähti juna kuljettamaan kaukolaisia kohti Karjalaa, johon 22. päivän kuluessa saavuttiin vaikka Parikkalasta, jossa oli rajatoimisto oli autoilla matkaa jatkettava. Siitä huolimatta saavuttiin saman päivän iltana Kaukolan Kuntalaan siitä huolimatta, että Hiitolassa puhkesi auton kumi ja jouduimme siinä ryssän lentokoneiden kohteeksi vaan onneksi oli lähellä ilmatorjuntapatteri, joka koneet karkoitti takaisin Laatokalle. Kilpola oli näät vielä ryssien hallussa. Yövyttiin Kuntalassa, jossa oli täydellinen ryssän haju, että olisi voinut hengittää. Mutta seuraavana yönä oli jo toista kun omat Kaukolan naisväki päivällä tekivät suursiivouksen pesten ja puhdistaen huoneet.
Miehille alkoi paikkakunnan lähempi tarkastelu kuinka kodit oli säilyneet ja mitä elämä täällä tarjoaa. Iloksemme saimme todeta, että ainoastaan 3 asuinrakennusta oli palanut, nimittäin Puputin, Ruotsin ja Juho Montosen eli Tontin Jussin. Ensin mainitusta koko kartano haaskattu, lisäksi oli Pajoulan [?] puimakuuri poistettu ja Saviaholta ja muualtakin lautaiset latojen seinät . Akkunat oli poikkeuksetta kaikki säretty ja ovet haaskattu. Roskaa paksulti tuvassa ja pihalla sekä myös aitoissa, joten siivoustyötä riitti aina talveen asti. Asukkaille annettiin lupa tulla sitä mukaa kun kodit ja muut elämän mahdollisuudet sallivat. Vaikka maataloustyöt olisi tarvinneet koko asujamiston heti paikalla, että olisi saatu heinät tehtyä, touot ja perunat kasaan, joita viimeksi mainittua olikin huomattavasti, joskin sato oli heikko. Paitsi alla mainittua jonka 2,5 hehtaarin peruna-alasta sai kaksi kolmatta osaa kasaan ja luovutettiin 6300 kiloa yleiseen kulutukseen ja paikkakunnan eri yksilöille. Tuokin erä tuli aivan talven erässä ylös otetuksi ja viimeinen jäi talven alle.
Talvi olikin ankara ja puutteesta rikas, kun rehut ja ihmisten muona oli niukkaa, vaan nälkään ei kukaan kuollut ja tuli kesä 42, se oli hyvä ja satoa lupaava. Kaikki kasvoi hyvin mikä sai kylvettyä vaikka 9 kynnettyyn maahan ja niin alkoi elämä edistyä uudelleen entisillä kotikunnailla.
Mutta vaikka koittaa eipä hylkää Herra, niin sanoi Saarijärven Paavo ja sama oli meidänkin laita. Isäntä lähti kertausharjoituksiin ja minä talon heinämiehiksi Pekko Rautiaisen kanssa. Ajelin heinät poikki ja toiset pani seipäälle. heinät tehtiin ja ruis sekä vehnä leikattiin. Alkoi kuulua, että saa varustautua lähtemään Kaukolaan. Joka matka alkoikin 28.8.1941. Mutta meiltä minä yksi. Vaimo ei uskaltanut. Tulin 25.9. muuttoa tekemään vaan en saanut vaunua ja niin sain palata yksin. Vasta pitkän kuukauden odotuksen jälkeen sai vaunun ja Erkki-poikani sai muuton tehdä. Minä olin vastaanottamassa. Ja pari kolme päivää ennen talvea tuli emäntä ja lehmät, joita oli 2, mutta päivää myöhemmin vasikka. Alkoi asuminen kotona ja perunan kaivo, jota oli tavallista runsaammin 2-5 hehtaarin ala. Vaikka perunan nostoon osallistui kolmattakymmentä henkeä ja 2 hevosta emme ehtineet kun 2/3 osaa saata, joten tähe jäi talven alle, jota vankiryssät lumen alta kaivelivat syödäkseen ja mitä oli kellariin saatu talven tultua meinasi ryssät läpi käsien syötä. Mutta saimme kuitenkin sen verran säilymään, että keväällä maahan panna ja lisää toi lanko Juho Savosta perunaa ja kauraakin. Mutta muita elintarpeita sai tavottaa sekä Kaukolan että Räisälän Siirlahten kaupoista.
Kesä tuli ja siemenviljaa saapui asemalle niin runsaasti, että sai omaan rintapeltoonkin. Joku säkki valmistaa nälkää karkottamaan. Kesä oli kasveille suotuisa, hyvin kasvoi mikä sai kylvettyä ja tuli hyväsatoinen uutinen 42. Niin alkoi elämä jatkua evakon takaisin palattua koteihin Kaukolassa. Sato korjattiin sateisen syksyn kuluessa ja saatiinkin verrattain hyvänä kasaan.
Samoin syyskynnöt kynnettyä vankityövoiman avustamana, joten seuraavana keväänä oli paljon enemmän kylvettävää, no enemmänhän tarvittiinkin, oli karjaakin 5 lypsävää, härkä ja ruohovasikka, 2 hevosta, 2 emakkoa ja 4-5 lampaitakin. Rehua riitti, pitipä paalata ja antaa sotaväen tarpeisiin tai mihin yleiseen kulutukseen ne menikään. Seuraavan kesän 43 sato oli monipuolisempi – saimme jo ruistakin tavallisen hyvän sadon. Ja niin oli elämä kaikki kun olla pitää. Vaan pojat sotarintamilla ja vangit kotona töitä teki. Ja niin sitä taas sato korjattiin ja kynnöt kynnettiin seuraavan kevätkylvön varalta. Ja sitä tulikin tehtyä tavallista runsaammin, kun hallituksen puolesta kehoitettiin sitä lisäämään, ja niin oli kylvöala puolta suurempi kun edellisenä vuotena, kun kaiken lisäksi täytyi ruisrikkaakin tehdä. Ja niin sitä tulikin touon tekoa tavallista enemmän.
Jälleen evakkoon
Mutta paha onni kohtasi juuri kun kylvöt oli kylvetty. Sota raivosi rajoilla yhtä mittaa 2 vuotta ja tuli eteen uusi evakon reissu kesäkuussa 22. päivä 1944.
Alkoi kuulua että on taas lähdettävä evakkotaipaleelle, joka tulikin esiin juhannuksen aaton aattona, kuten edellä on aikaisemmin mainittu, ja matkan määränä Parkano, jossa saimme luvan päästä kotiseudulle sadon korjaamiseen ja niin sitä lähdettiin elokuussa. Elsa aikaisemmin hevosen kanssa ja me äitin ja Sirkan kanssa myöhemmin perästä kotikunnaille, jossa oltiin syyskuun loppupuoleen, kun taas tuli käsky poistua Moskovan linja taa. Tavaroita ja koneita saatiin tuotua asemalle sekä maatalouskalusto, joka juhannuksen edellä oli tien viereen ajettu ja niin ne Parkanosta tavattiin, jos ei mitä varas vienyt tai Venäjälle palautettu, sillä talvisodassa sinne jääneet olisi sinne pitänyt jättää. Niin ja siellä sadonkorjuussa saatiin vehnää, ohraa ja perunoita sekä herneitä Suomeen laitettua, mutta suuri osa vehnää jäi luuvalle, kun koko päivän koneella niitin ja ajattelin seuraavana päivänä ne sotilaiden kera seipäälle nostaa, mutta päivän päätteeksi tuli sotilas ja sanoi työt on lopussa ja ylihuomenna nykyisen rajan taakse. Ja niin jäi vehnäluoko tulevien korjattavaksi ja 2-3 hehtaarin ala kasvamaan sekä 1 hehtaarin ala seipäille ohraa ja kauraa. Puitua ruista ja vehnää laitettiin rautateitse Parkanoon, mutta kukaties kenen eineeksi ne joutui.
Mutta kuormaan mikä sai, sen sai itse. Perunat kyllä sai täältä ja vaatetavarat kun vaan löysi paikan johon ne huollon puolesta oli korjattu. Kesällä jääneet sij[a]t oli 3 Kuntalassa, vaan emakko ja lampaat, niitä ei kuulunut missään. Vasikka myös tavattiin. Sirkka ja äiti lähti jo viikkoa aikaisemmin ja oli etsimässä tavaroita mitä oli sieltä lähetetty.
Illalla klo 6 lähdimme kotoa. Minä ja Elsa lähdimme kun käskettiin ja saimmekin tehdä matkaa hevoskyydillä aina Pieksämäkeen asti, jossa saimme vaunussa odottaa sateisen mikkosunnuntain, kun vasta toista vuorokautta odottaen illalla alkoi matka, joka yhtä mittaa jatkui Haapamäkeen ilman pitkiä seisakkeita, jossa olisi saatu vuorokausi varttoa, jos ei olisi saatu vaunu matkustajajunaan, joten oltiin samana iltana Parkanossa. Ilma oli kaiken rautatiematkan ajan jotenkin kovaa sadetta, joten avovaunussa matka ei liioin huvittanut kun sadekin oli kylmää.
Matkan määräksi ilmoitettu Parkano. Tavaroita pakattiin aikaisemmin ja saatettiin tien varteen , josta oli määrä autolla asemalle saattaa, paitsi 2 kuormaa pantiin kärryihin ja 23.6. kello 6 lähdettiin kotoa 8 lehmän kera ja 8 hevosta kuormineen sekä naapurista Haikosen Manta kahden lapsensa kanssa. 9 lammasta, 4 sikaa ja 2 kissaa jäi kotiin, vieläpä vasikkakin. Niitä kun ei näät mitenkään voinut mukana viedä. Illan kuluessa tehtiin matkaa Katalahteen, johon yövyttiin Kuukkaan rannoille, vaikka oikeastaan yö vietettiin kenttätulella, kun yö oli kylmä ja karjaa oli paimennettava. Kello 4 aamulla jatkettiin matkaa, oli näät päästävä ennen 6 yli rautatiestä ettei joudu asemalla lentopommituksen kohteeksi. Ja hyvin onnistuikin. Vasikkalan kylän mailla syötettiin karjaa ja syötiin aamiainen. Taas jatkettiin matkaa päivän kuluessa aina Rautjärven tienhaaraan asti, jossa taas yövyttiin samoin taivasalla. Me vanhukset onnistuimme saamaan makuusijan eräästä puolen kilometrin päässä olevasta talosta, jonka tuvan uunin eteen levitimme viltin ja siinä nukuttiin se juhannusyö, ulkona oli kylmä ja hallaa kun edellisenäkin yönä, mutta aamulla pilvehti ja alkoi sadella. Siitä huolimatta jatkettiin matkaa lähelle Ilmeen kirkkoa, johon yövyttiin saunaan kaikki sateesta märkänä ja vilusena. Tässä kortteerissa oltiinkin kello 10 seuraavana päivänä sateen tauottua jatkettiin Laihon aseman ohi, jossa vähän puolennettiin kuormia ja jatkettiin matkaa Nurmijärven kylään, jossa meitä ohjattiin yöksi kansakoululle, jossa hyvä ja herttainen opettajapari järjesti lämpöisen lepotilan luokkahuoneeseen. Vieläpä opettajatar lämmitti saunan, että saimme kylpeä tuon kylmän ja sateisen alkumatkan tehtyä. levänneinä ja hyvin voipina aamulla jatkettiin matkaa pitkin Torsanjärven sivua ja yövyttiin Torsan päässä korven laidassa olevaan yhtiön ahtaaseen taloon. Jossa lehmät korvessa saivat ravintonsa. Samoin seuraavakin yö oli tukkiyhtiön pelloilla karja ja tuvassa saivat nuoremmat nukkua, vaan minä alla mainittu monien muiden kanssa lämmiteltiin kuormien luona tulilla tien vieressä, josta matkaa jatkoimme. Yli korkeiden maanselän harjujen ja luonnontilassa olevien kivikkomäkien matkattua yövyimme korkealla mäellä olevaan valkoiseen savolaistaloon. Tässä oli karjalle heikko laidun ja sää oli hieman sateinen, mutta onneksi saatiin ostaa olkia elukoille vatsan täytteeksi. Taas jatkui matka mäkisiä maisemia, joista yhdessä myötäisessä oli kaksi miestä jarruttamassa kuormia, ettei hevosten yli vyöry. Samoin vastamäessä oli hevonen, joka auttoi raskaat kuormat ylös mäen päälle. Näin monivaiheisesti tultiin Sulkavan saareen, johon höyrylautta kuljetti leveän salmen yli. Sopii mainita ennen lautalle saapumista oli monta penikulmaa karua kangasmaata, joten hevosetkaan ei saaneet syödä kun suolavedellä kastettua rehua.
Mutta saaressa oli hyvät peltolaitumet, joissa hyvin tuli toimeen. Yötä saimme nukkua suuressa savolaisessa pirtissä, joka sijaitsi erittäin kauniilla paikalla järven rannalla, jonka selällä laivat kulkea puksutti. Aamulla matka jatkui pehmeää ja kuoppaiseksi käynyttä tietä Sulkavan kirkolle, vaan saavuttua saaren toisessa päässä olevan lauttasalmen yli, ohjattiin meitä sahalle päin, joten kirkko jäi näkemättä. Kun päätimme päästä eroon tuosta kansavaelluskaravaanista, joka onnistuikin hyvin kun erkanimme tekemään matkaa Kalliolahteen johtavaa tietä, jossa kohta tulikin esiin heinäisiä tien reunuksia, jossa saimme syöttää karjaa sekä hevosia ja yövyimme pienessä savolaisessa uudistalossa, johon emäntä ystävällisesti otti vastaan.
Aamulla syöttelimme karjan ja hevoset ja jatkettiin matkaa ohi Pihlajalahden metsästysmajalle, johon aikaisemmin oli tullut ensolaisia evakoita. Näiden kanssa oleilimme yhdessä pari päivää ja otimme selvää mistä saisi pitempiaikaista olopaikkaa karjalle. Ja onneksi sattuikin, että tiellä kohtasin savolaisen pienviljelijän Aleksanter Kautosen, joka tarjosi ihmisille asunnon ja neuvoi elukoille hakalaitumen, joka kaikki hyvin järjestyikin.
Parkunmäen pysäkin hoitaja Mikkosella oli aivan lähellä tätä taloa metsähaka, joka korvausta vastaan luovutti sen elukkaimme laitumeksi ja niin saimme Kautosella levähtää 8 päivää. Tällä ajalla lanko Juho ja Elsa kävivät Parkanossa tavaroita ja kortteeripaikka siellä etsimässä ja tavarat löytyikin sieltä, joita Laikosta laitettiin. Vaan Elsaa kortteeri ei miellyttänyt, koska se oli perin vaatimaton mökki vaan. Juhon äiti ja Anni olivat jo saaneet asumapaikan Alaskylän Rönnille taloon, jossa näytti hyvin toimeen tulevan. Ja niinpä Juho palattuaan heti alko hommata lähtöä Savosta Satakuntaan, joka järjestyikin hyvin kun Mikkonen oli pysäkkihoitaja ja pysäkillä sattui juuri olemaan 3 lastivaunua purettava, joihin saimme tarpeen mukaan lastata tavaramme ja karjamme. Vaan 1 otettiin sotatarvikkeille ja toiseen lastasi Pyhäjärven Hiiri. Meidän karja ja muutkin tavarat sopivat yhteen vaunuun, joka lastattuna joutui odottamaan vuorokauden ennen kuin pääsi lähtemään, vaikka kiireen kera sateesta huolimatta koetimme sitä jouduttaa heti lähtöön.
Läpimärkinä ja viluisina saimme värjöttää kylmässä asemahuoneessa loppuyön ja aamupäivänkin, vaan sitten aseman miehen asunnossa saimme lämmitellä. Illalla kello 23:men tienoissa alkoi junamatka, joka myös oli seikkailurikas yö. Oli kolean kylmää ja aamuun asti oli yhtä ja samaa matkan tekoa. Elukoilla oli nälkä kun lastausasema oli heinästä köyhä, ei niillä ollut syömistä kun nimeksi. jo kulkevassa junassa sitä ei saanut nimeksikään, ennen kun päästiin Huutokosken asemalle, johon oli järjestetty huollon puolesta huomattavan runsaasti heiniä. Siinä saimmekin viettää kokonaisen kauniin päivän ja odotella kun sotilasjunat ja matkustajat ohi kulkivat.
Tuli viimein meijänkin vuoro lähteä ja aivan odottamatta. Kun kaikki jalan juoksevat juuri oli lähteneet elukoille heiniä noutamaan – lähti juna jatkamaan matkaa. Onneksi kumminkin lanko Juho ja tytöt sekä Pertti huomasivat, että juna lähtee ja juosten saavuttivat vaunut, jossa karjoinemme matkaa tehtiin. Vaan Elsa ja äiti jäivät heinien hakuun. Matkamme jatkui jokseenkin yhtä mittaa Pieksämäkeen, jossa vaunumme tyrkättiin kauas asemalla olevalle tavararatapihalle odottamaan lähtövuoroaan, joka tuli noin kello kahden aikaan yöllä. Mutta meidän oli heti vaunumme jouduttua odotuspaikalleen laitettava aseman latvarmulle[?] joku varttomaan tulevaa matkustajajunaa Savon radalta, jossa kaikesta päättäen äiti ja Elsa jälestä tulevat. Ja niin he tulivatkin ja olivatpa jo saaneet seuraansa Erkinkin, joka loman saatuaan lähti meitä tapaamaan Pihlajalahdesta, jossa olosta hän oli saanut tiedon. Vaan Kallislahteen tultua kohtasi Aina Revon, joka tiesi jo vuorokausi takaperin tästä ohi mennen, jonka tiedon saatua Erkki jatkoi matkaa kunnes eräällä asemalla kohtasi vaimonsa ja äitin, jotka toisessa evakkojunassa omaisten seurassa matkaa jatkoivat. Heti kutsui hän heidät matkustajajunaan ja niin sitä Pieksämäellä yhdyttiin niin kuin edeltä on mainittu. Kohtaamisen ilo oli suuri, vaikka sotapakolaisen matka oli kuljettavana.
Kylmän kolea oli kesäkuun yö kun matka alkoi jatkua Jyväskylään, johon saavuttiin noin kello 10. Täällä oli järjestetty ruoka johonkin koulutaloon ja elukoillekin sai paalun rukiin olkia, ilma oli kaunis ja aurinko paistoi. Noin kello 13 alkoi taas matka jatkua Haapamäkeen, jossa myös oli ruokatarjoilu. Asemalla oli myös junalasti saksalaisia sotilaita, joille naiset myivät lehmästä saatua maitoa, saa rahaa ja tupakkaakin jos halusivat.
Nyt alkoi junamatkan viimeinen jakso. Aamulla noin kello 6 tienoissa lähti juna Porin radalle ja 10 tienoissa saavuimme Parkanon asemalle. Nyt oli junamatka tehty ja huoli siitä mihin saa olinpaikan ja karjalaidunta. Siitä sai Erkki homman. Kiireen kaupalla kävi huollossa ottamassa asiasta selvää, jossa ohjattiin 18 kilometrin päähän Kuivasjärven kylään Lemisen taloon, jossa isäntä kieltäytyi ottamasta uusia tulijoita. Ja niin oli etsittävä paikallinen huoltomies, joka järjesti meille majoituksen 3:meen pikkutaloon, joihin otettiinkin ystävällisesti vastaan. Seuraavana päivänä jälkeen puolen päivän saavuimme edellä kerrottuun kylään Kuusiston taloon, johon oli määrä majoittua. Rakennukset oli pienet, ei vieraan varaa juuri missään ja tässä kortteeri. Emäntä keitti korvikkeet ja jutteli ystävällisesti sekä tarjosi kamarin ja keittiön käytettäväksemme, joissa jotenkin olisi toimeen tullut, mutta entäs karja ja tavarat. Niille ei näytä löytävät sijaa juuri nimeksikään. Ja siksi käskin katsomaan toisia taloja oisiko nekin yhtä ahtaita. Niinpä saimmekin Laurilan talosta olinpaikan, jossa ulkorakennuksia oli jokseenkin riittävästi, mutta ihmisten asunto oli yhtä ahdas kuin edellisessäkin talossa. Sen lisäksi oli talossa vanhus, joka jo vuosia oli sängyssä lojunut, vaan aivan kun ihmeen nähdä tuli ulos katsomaan meidän tuloa.
Ja näin sitä oli kolmas evakkomatka tehty Senku[?] asemalta Kuivasjärven Laurilaan, niin sitä ollaan taas yhdessä paitsi Erkki siellä jossain ja Reino Kaukolan sankarihaudassa, jolle kävin ohi ajaessa hyvästi heittämässä. Mutta eipä sitä saanut olinpaikassa oleilla, sillä tavarat asemalla oli etsittävä ja saatava myös sinne ja sinnehän ne ajettiinkin, perunatkin talon kuoppaan, vaikka ajatus oli – pois täältä – sinne missä saa karja ruokaa ees lähitaloista. Onhan se etu valtionkin, ettei tarvitse tänne Parkanoon niitä meille kulettaa. Ja niin sitä lähdettiinkin kun jo aikaisemmin on mainittu viljavammille paikoille asumapaikkaa etsimään vähintäkään aavistamatta, että tänne Parkanoon on tultava oman kodin asukkaiksi tähän Laurikan taloon. Tuon monimutkaisen evakon käytävän kautta.
Karja ja hevoset saivat korvessa laitumen, vaikkakin laihan heinistä. Mutta suosiollisen mielialan vallitessa kului kesä hyvin tässä talossa. Mutta Halmeela, se kolmas talo oli Laisen[?] ukon tyttären, joka suhtautui meihin hyvin, paitsi laidun- ja heinävuokraa tahtoi täydellä mitalla huolimatta siitä millainen vuokramaa oli.
Tässä olotilassa meni kesä. Monta karvasta päivää sai takapuolet hellänä ajaa tavaroita asemalta taloon. Kaukaiseen kortteeriin joka mitenkään puolin ei näytä pitkäaikaiselta. Vaan siinä se kesä meni syksyyn aina marraskuun puoliväliin.
Tosin jo lokakuun lopulla kävi mieli niin sietämättömäksi olla.
Paneliaan
Lähdimme äidin kanssa uutta olinpaikkaa etsimään. Matkan määränä Kokemäki, Kiukainen tai Huittinen. Tultuamme Kokemäen Tulkkilaan kohtasimme useita tuttuja kaukolaisia, jotka aikaisemmin olivat sinne tulleet ja olinpaikkansa ottaneet. Heiltä saimme tietää, että täällä on paikat kaikki ylösotettu kun inkeriläiset eivät ole vielä pois lähteneet ja niille olikin juuri huollossa tilin maksu eli päivärahan maksu, jonka tähden emme saaneet huoltojohtajan puheille päästä. Ja kun aikaa näytti kuluvan turhaan odotukseen, niin ajan voittamiseksi katsoimme parhaaksi lähteä sieltä kävelemään Peipohjaan, että ennättää junaan, joka veisi Kiukaisiin ja niinpä tulimmekin saman päivän iltana Kiukaisiin, jossa tapasimme heti aseman lähellä asuvan huoltomiehen, joka esitteli siinä lähellä olevat talot, joihin olisi hänen mielestään sijoitusmahdollisuus. Erästä niistä kävi äiti katsomassa vaan ei miellyttänyt ja niin aloimme tiedustaa mihin pääsee yölevolle, joksi tarjottiin asemalla oleva seurantalo. Mutta tätä tarjousta ei meidän huolinut käyttää kun kohtasimme asemalla Taina Salosen, joka pyysi heille yöksi ja kun tarjosi minulle vielä polkupyörän niin läksimme heille yöksi noin 4 kilometrin päähän asemalta.
Aamulla tulin samalla pyörällä asemalle ja Paavo vei sen pois. Nyt oli jo minun omakin pyörä asemalla ja samalla ostin lipun Paneliaan sekä laitoin pyörän myös Paneliaan vaikka itse menin samalla junalla Raumaan järjestämään nahkan teon ja otin toisen pois, joka kaukolasta oli sinne tekoon laitettu eikä vaatimuksista huolimatta vielä oltu takaisin toimitettu. Anna-Mari etsi Paneliasta olinpaikkaa sen aikaa ja kun palasin Raumalta oli hän asemalla ja sanoi, että sanottiin olevan Isojaakkolassa hyvä paikka. On matkaa 6 kilometriä, oisi mentävä sinne. Sen kuultua otin pyöräni ja aloin matkata sinne ja hän alkoi astella perästä. Illan hämärässä saavuin taloon monien kyselyjen kautta. Vaan pahaksi onneksi oli ennen ollut evakko päivää aikaisemmin käynyt kortteerin itselleen kysymässä, joten minä kysyin vaan yökortteeria, joka luvattiin, ja läksin heti sen tiedon saatua eukkoa vastaan. Pari kilometriä takasin ajettua kohtasin hänet ja aloimme miettiä sinnekö yöksi vain mihin. Hänen mukanaan oli tullut samaa matkaa joku naishenkilö, joka esitti asuntonsa ja kutsui tulemaan heille yöksi ja niin läksimme takasin astelemaan ja kohtasimme samaa suuntaa kulkevan paikkakunnan miehen, joka neuvoi Maijalaan. Otin asian huomioon, nousin pyörälle ottaakseni asiasta lähemmät tiedot. Tulin talon pihalle, katselin ja mietin ei tämä ole meijän kortteeri, mutta siitä huolimatta menin sisään saliin, jossa emäntä otti vastaan hyvin ystävällisesti ja pyysi odottamaan kun isäntä oli lauantaisaunassa kylvyllä. Odotusaika tuntui pitkältä minusta sekä vaimostani, joka odotteli ulkona. Viimein tuli isäntä puheilleni, mutta antoi kieltävän vastauksen kun minulla ei ollut työmiehiä tarjota, mutta tarjosi yökortteeria joka sekin otettiin mielihyvällä vastaan. Ja niin olimme yötä Maijalassa suuressa ja valoisassa salissa asunnon toisessa kerroksessa.
Aamulla alettiin taas sama tiedustelu. Pari kohtaa käytyä tulimme Vilho Jaakkolaan, jossa isäntä ja emäntä edellisenä päivänä oli Tampereella vaan illalla oli lupa tulla kotiin. Nyt tultiin uudelleen ja onneksi tapasimmekin isännän, joka hymysuin tuli asiaa kysymään ja jonkin aikaa keskusteltua antoi myöntävän vastauksen. Kutsuin vaimoni sisään – juotiin korvikkeet ja kävimme katsomassa asunto, joka näytti miellyttävän ja niinhän isäntä sanoikin, että ne on lämmin ja lisäsi, että kaikesta pärjätään paitsi polttopuu, sitä on vähän ja kehoitti ostamaan vaunulastin halkoja, johon hänkin käypi osalle. Syötiin aamiainen ja juteltiin. Lupasimme saapua niin pian kun vaunujen saanti sen sallii. Ei siis muuta kun odottaa ensinnäkin neljän junaa, jolla paltaan Parkanoon.
Siellä muutamia viikkoja vartottua eräänä torstaina tulin sattumalta asemalle ja kysyin Pusalta saako vaunuja ja vastaus oli kyllä saa, kun juuri kone työntää 14 vaunua sitä varten. Onko umpivaunuja – ei, luulen ettei niitä saa tässä vuosiluvussakaan. Tuohon en jatkanut vaan seuraavana aamuna läksi – otin linnan sahalta rimakuorman, vein asemalla ja kysyin saako vaunun ja onneksi oli yksi pitkä vaunu juuri kun minua varten vielä vapaa. Tähän purin rimahalot ja palasin takasin kortteeriin Kuivaskylään, jonne oli matkaa 18 kilometriä. Ilma oli tihkusateinen ja kortteeriin heikossa kunnossa ja paksu likasta. Onneksi tätä ei ollut kun 1 kilometri. Seuraavana aamuna oli uusi reissu. Kahdella hevosella vietiin tavaroita ja pantiin vaunuun myöskin rimat, joka aikaisemmin oli kahvilan pihaan tuotu. Tiedustelimme autoa, jolla voisi pikemmin loput tuoda vaan turhaan. Kaiken varalta sunnuntaina telattiin jauhot ja muutkin tavarat hyvän tien varrella olevaan kuuriin, josta niitä kuorman täytteenä on hyvä edelleen viedä. Onneksi saimme kumminkin avuksi osuuskunnan auton, joka kaupan tavaroita toi ja lupasi mennessä viedä meijän jälellä olevat tavarat asemalle. Kaverille oli enää 3 kuormaa, nimittäin pellavat, jyväsäkit ja lampaat – lehmät kävelivät naisten kera sitä mukaa kun ehtivät ja niin oli kaikki eläminen saatu liikkeelle. Oman perheen lisäksi oli Laurilan Lauri ja Valma auttamassa reippain ottein. Tiistaina kello kahden tienoissa oli kaikki vaunussa lastattuina odottaen jatkuvaa matkaa. Vielä sopii mainita, että pahvin ja lautojen kera oli vaunun toinen pää seinustettava ja katettava, ettei elukat kylmiä kun ilma oli tuulinen ja toistakymmentä astetta pakkasta. Kaikesta huolimatta järjestyi kaikki kun edellä on kerrottu, mutta junaan otettiin vaunu vasta kello kahden aikaan yöllä, joka kiidätti yhtä mittaa Poriin, josta parin tunnin odotuksen jälkeen järjestäjäjuna kuletti Harjavaltaan, jossa oli paljon tehtävää järjestäjille. Pyysin, että vaunu otettaisiin kohta tulevaan matkustajajunaan, että ehtii Raumalle lähtevän junan mukaan, johon vastattiin, että kyllä ehtii muutenkin ja niin ehtikin. Mutta Kiukaisten asemalla jäätiin taas odottamaan, että vähän yli 20 saavuimme Panelian asemalla, jossa saimme yön viettää kylmässä asemahuoneessa. Minä kumminkin kävin heti ilmoittamassa Jaakkolan isännälle, että asemalla ollaan ja samalla sain puhelimella ilmoittaa veljeni pojalle Eemelille, että ollaan asemalla ja pyysin tulemaan aamulla vaunua purkamaan, joka purkaminen joutuikin nopeasti – samana päivänä sai kaikki tavarat uuteen kortteeritaloon, paitsi puimakone, ja halot jäi seuraavaksi päiväksi.
Ja niin alkoi elämä uudessa olinpaikassa Panelian Vähäjaakkolan pikkurivissä. Ja hyvin kuluikin talvi. Varakkaan isännän talossa ei ollut puistakaan puutetta vaikka isäntä sitä aikaisemmin valitti, sillä metsänhoitaja järjesti niitä kohtuullista maksua vastaan kuntalaisten tien varteen ajetuista haloista.
Suutarikin oli lähellä saatavissa – vaikka Parkanossa sitä sai etsii puolen pitäjää saamatta kenkiä jalkaansa. Ja monet muutkin tarvikkeet olivat lähellä ja hyvin saatavilla. Puolen toista vuotta kului aika Panelian Vähäjaakkolassa, kun taas oli edessä majan muutto ja takasin Parkanoon. Mutta nyt omaan kotiin Laurikan taloon, jonka oston kautta saimme omaksi asumapaikaksemme. Mutta joka oli aikaisempien kohtalotoverien asuma, sillä talossa oli kolmen siirtolaisperheen lisäksi myös eläkeläinen. Ja niin ollen oli vaikea saada paikka asuntaan uuden isännän, samoin myös karjakartanoon, joka oli melkein rappiotilassa.
Asunto-olot väljenivät neljän ensimmäisen kuukauden kuluessa, mutta karjapuolella jatkui ahtaus vuosia. huolimatta siitä, että rappeutunut navetta heti kesän tultua korjattiin täysin asuttavaan kuntoon. Nimittäin että seinät oikaistiin, pohjahirret uusittiin ,permanto ja seimet sekä sika- ja lammaskarsinat laitettiin. Samoin uusi rehukuja ja karjakeittiön lattia. Myöskin tuvan kivijalka oli osaksi rempallaan, joka samoin laitettiin paikalleen. Korjausta kaipasi myös asuinrakennuksien katot vaan naulojen puutteen takia täytyi niitä paikaten pitää.
Pellot oli nurmena. Ainoastaan pieni ala oli evakoilla viljaa ja perunaa, joten nurmesta oli tehtävä toukomaat. Ojia sai ensimmäisen kesän kuluessa kaivattaa 15 tuhannen markan summaan. Mutta sato oli niukka, kun maat oli heti nurmesta käännettyä siemennettävää eikä väkilantaakaan saanut kun nimeksi, joten vilja leiväksi riitti vaan puoleksi vuotta, samoin karjan rehu. Sitäkin oli ostettava. 1 vaunulasti tuotiin olkia Paneliasta ja Ikaalisista iso autokuorma pahnoja. Niin paljon kysyvä oli ensimmäinen vuosi. Mutta paljon vaati seuraavakin. Onneksi sai väkilantaa enemmän, joten viljan sato tuli tyydyttävä, vaikka heinää sai vaan kolmasosa edelliseen verraten. Mutta kun oli olkia, yritetään omilla yli talven. Hankintaa riitti muutenkin. Kalastus vaati pyytäjiä ja oman veneen. Riiheen oli saatava sähkövoima. Aittaan oli tehtävä salvat. Aijat oli myös uusittava, joita kesän kuluessa tein aitaa yli 300 paria. Samoin ostettiin koneet, kylvökone ja silppuri. Osansa vaati kattojen korjuu, sekä tuvassa että navetassa, mutta onneksi oli jo sähkövoima saatu, että päreet sai tehdä kotona ja niin sitä alkoi paikat korjaantua Laurikan talossa. Pehkot pellot oli poistettu, tuvat ja navetta katettu. Olipa jo uuttakin rakennettu, kanala ja sikala sekä saunakin oli rannassa, 1950 rakennettu. Samana vuonna halkosirkkeli, seuraavana vuonna olkilietso, navetan korjaus sekä vesijohto, sähköpumppu ja mitä kaikkea siihen kuului. Alettiin myös korven pelloksi teko, joka 53 oli ensi kesän kauralla. Sai sinne lähteä monta kertaa ennen kuin metsää kasvava korpi kaurapelloksi oli laitettu.
Omaan taloon, jälleen Parkanossa
Niin 1945 lokakuun viimeisenä päivänä Parkanon seurahuoneella tuli ostettua Laurikan tila Alasen veljeksiltä, jonka kaupan Aarne Alanen veljiensä puolesta nimellään vahvisti. Mutta vasta 46 kevättalvella tulimme paikan päälle asumaan, sillä talossa oli 3 evakkoperhettä ja syytinkimummo, joka asui pikkurivissä hoidokkityttärensä kanssa. Että me saimme vaan puolen pirttiä asuaksemme, sillä toista puolta asui Martta Petro poikansa kanssa. Sali ja 2 kamaria oli Kärkkäsen 6 hengen asunto. Ja pakarissa Ahtiainen vaimonsa kanssa – niin asuttuun taloon sitä tultiin. Mutta kaikista sitä selvisi hiljalleen. Petro lähti jo kelirikon aikaan, mutta Kärkkänen ja Ahtiainen hyvän kesän tultua. Viimeksi mainitun lähtö tulikin aivan odottamatta. Ja niin sitä olikin talo täysin uusilla asuttu. Pirttiin tuli Jaakko Torikka sisarensa Eevan kanssa ja me saimme siirtyä saliin ja kamareihin. Pakariin Tuomas Kiiskin Mari ja Anni Poskiparta eli An-täti. Ja niin oli talossa kaikki asukkaat uusia, paitsi eläkemummo, joka 1950 lähti sairashoitoa kaivaten tyttärensä hoitoon Kihniöön Kankarin kylään, jonne seuraavan vuoden aikana kuoli.
Eikä ainoastaan tupa vaan karjakartanokin oli täysin asutut. Kärkkäsellä oli 6 lehmää, hevonen ja sika; Ahtiaisella 1 lehmä ja kaikki navetassa. Eläkemummolla 2 lehmää, sika ja lampaita tallissa. Niin oli asuttua karjakartanokin.
Ja mekin tuotiin 4 lehmää, lampaita ja sika sekä hevonen, joten kyllä sai sovitella, että elämä järjestyi. Otettiin lavosta lattia pois, sinne sai tilan hevosille ja lampaille. Ja niin sitä kesään päästiin. Mutta kun karjan sai laitumelle ja saton maahan oli tehtävä täysremontti karjakartanoon. Navetasta lanta pois, sekä entiset lattiajätteet[?] ja uusi purulattia ja seimet sekä lantalan päälle rehukuja. karjakeittiöön samoin lankusta lattia sekä pumppu johtoineen uusittiin. Sama ruljanssi oli tehtävä myös perunakellarissa, johon kolmet lattiajätteet oli mullan alle jääneet ja mitkä oli takanurin sijoitettu. Halkokuuri oli jätteitä puolillaan ja katto etupuolelta pois kokonaan. Takana oli sen verran, että talven lumen kera esti lumen alas halkojen päälle pääsyn.
Katot sekä tuvassa että navetassa myös heikot, joita paikaten täytyi pitää toistaiseksi. Kun ei saanut nauloja eikä niitä kaikkia voinut työn alle ottaa, niin alkuun kun tehtävää oli katsoi minne päin tahansa. Oli näät aijat tehtävä sekä korjaten että uusien kanssa. Niitä oli kuulemma uunin sytykkeeksikin viety. Rantapuolella oleva pelto oli laitumena ja hyvin metsettynyt ja olipa muuallakin ojat vesaisia ja kaivajan kaipuussa, joten ensi kesänä meni ojan kaivuun yli 15 tuhatta. Mutta sitten saatiin oja-aura-osuuskunta ja ojat aukesi seuraavana keväänä jo rakin [traktorin?] voimalla ja hevosten kera, ja niin sitä aurayhtymän ojat aukeni sinä kesänä kun talkoovoimin. Sillä tavoin ne evakoiden ojan aukeni ja kasvullisuusrappio pelloilla alkoi vaurastua. Muutama vuosi myöhemmin alkoi Lapinnevan maamiesseura toimia sekin karjalaisten alotteesta ja liittyipä siihen jo heti alkuun joku kanta-asukaskin, joka myöhemmin sai nimekseen Länsi-Parkanon maamiesseura. Jo heti alkuun osti perunankaivokoneen sekä siihen kokoaja. Sekä myöhemmin väkilannan levittäjä ja heinänsiemenen kylvökoneen. Ja vuonna 1954 suunnitteli kuivausriihtä, joka sekin kohta alkaa toimia. Mutta mitäs minä niistä? Saavutuksissa Laurikassa kun sitä oli aikomus tähän ottaa.
Taloon tultua oli ostettava toinen hevonen ja aura, että saa mullosta johon touko tehdään (hevonen maksoi 81 ja aura 1600, peruna-aura 4000). Rullaäes oli säilynyt Karjalasta tuotu, mutta jousiäes oli mennyt – ties kenelle. Niinkun aurakin.
Touko tuli tehtyä, mutta sato oli heikko, 50 pusselia sitä sai, nimittäin jyviä. Mutta perunaa kohtalaisesti. Seuraava vuosi oli jo satoisampi, mutta heinäsato paljon niukempi. Kylvöt oli vanhoja ja väkilantaa kaipaavia, jota väkilantaa ei saanut ees viljallekaan kun nimeksi ja niin sitä sai ostaa eläimille puuttuvat erät. Ja alkavalla sitä olikin ostamista jo heti alkuun , kun puuttui pöytää sekä sänkyä muusta puhumattakaan. Pöytä tuli kotona tehtyä vaan sängyt sai ostaen. Sillä oli huutokauppoja, joissa myytiin alkavalle käypää tavaraa, jotka kai oli karjalaisten vaan tuntemattomina johonkin varastoitu ja tuotiin paikkakunnalle tarpeellisille myytäväksi. Laurikaankin ostettiin niitä 1 piironki, 2 kaappia, kiekkutuoli ja höyläpenkki. 1950 ostettiin oli—[sivun alaosa leikattu pois] — Samoin 53 kuivauskaappi, niin tässä asuessahan tuo ratiokin ostettiin, kai 48.
