Aikamatka Kannakselle
Juuret Kaukolassa
Historiaa ja tuntemuksia pitkin ja poikin

Rouhiaisen sukuseura ry:n historiatiimi tutustui Kannaksen historiaan 27 – 30.6.2003 Karjala-lehden järjestämällä, dosentti Pirjo Uinon ja arkkitehti Sari Kivimäen opastamalla lukijamatkalla

Matkasta kokosivat yhteenvedon Seppo, Eeva-Kaisa, Jukka, Katri ja Mirja Rouhiainen. Matkapäiväkirja perustuu pääosin Eeva-Kaisan keräämiin muistiinpanoihin ja muut kirjoitukset ovat enemmän tai vähemmän tulosta ryhmän jäsenten keskinäisistä pohdinnoista matkan aikana. Lopullisen asunsa yhteenveto sai tiimin yhdistettyä tietonsa ja muokattua sen kotisivuille sopivaksi.

Tiimi toivottaa lukijoille hyviä lukuhetkiä!

Historiatiimi

1 Taustaa

Karjalassa eläneet muistavat, millainen kotiseutu heillä oli ja miten siellä elettiin. Rivit ovat kuitenkin harvenneet ja me, joilla ei ole omakohtaisia muistoja paikoista, yritämme kerätä tietoa eri lähteistä. Aikanaan olemme toki kuulleet asioista vanhemmilta sukupolvilta, mutta näyttää siltä, että vastuu on siirtynyt tai siirtymässä niille, jotka ehkä ovat kokeneet evakkotien aivan pienenä lapsena tai ovat karjalaista sukujuurta. Nykyisin myös monet, joilla ei ole juuria Karjalassa, näyttävät saaneen kipinän edistää Karjalan tuntemista.

Kävimme ensimmäisen kerran Kaukolassa elokuussa 1991, jolloin elettiin vielä neuvostoaikaa, mutta alueella oli jo mahdollista liikkua. Matkalle osallistui yli kolmekymmentä sukulaista ja tutustuimme mm. Tontin, Totlammin ja Hautapellon Penttilän paikkoihin.

Seuraavana vuonna kävimme siellä runsaan kymmenen sukulaisen voimin uudelleen, nyt elettiin neuvostoajan viimeisiä aikoja ja tutustuimme Tontin lisäksi Ohvolan ja Pentin Jussin Penttilän paikkoihin. Toisella matkallamme sitten totesimme, että seuraavaan käyntiin saattaa kulua vuosia. Nähtyään talvella 2003 Karjala-lehdessä ilmoituksen matkasta, jossa oppaina toimivat arkeologi Pirjo Uino ja arkkitehti Sari Kivimäki, Seppo totesi nyt olevan oikea aika lähteä kartuttamaan tietoja historiasta ja paikoista.

Suvun kantapaikka on Penttilä Kaukolan Hautapellon kylässä, valokuva elokuulta 1991

Sukulaisistamme matkalle ilmoittautuivat myös Sepon vaimo Mirja, tyttärensä Katri ja veljensä tytär Eeva-Kaisa. Tieto matkasta ja jo ilmoittautuneista laitettiin myös kotisivujen keskustelupalstalle, jonka tuloksena ryhmään liittyi Sepon serkku Jukka. Kenelläkään ryhmässämme ei ole omakohtaista muistitietoa Karjalassa asumisen ajalta

Jotta matkasta saataisiin irti paras mahdollinen tulos, Seppo aloitti tässä vaiheessa myös tutustumisen matkan kohteisiin erilaisten käytettävissä olevien lähteiden avulla. Hän kokosi internetistä löytyviä, erilaisia Karjala-aiheisia kirjoituksia ja Katri kantoi hänelle Tampereen kirjastosta sekä eri pitäjien historiateoksia että muutakin löytämäänsä Karjala-aiheista kirjallisuutta, josta arveli olevan hyötyä. Kevään kuluessa Seppo saikin koottua lähtijöille yhteenvedon reitistä ja paikoista taustatietoineen.

Tuossa vaiheessa sai matka myös työnimen “Aikamatka Kannakselle”, lisämainintana Juuret Kannaksella. Oli mukava havaita matkan jälkeen, että nimi oli mennyt myös Karjala-lehden tietoon, koska toimittaja käytti sitä matkaa käsitelleessä kirjoituksessaan.

Matkalle osallistuivat myös Tontilla aikaisemmin asunutta Montosen sukua edustavat Eeva Korpinen ja Liisa Simonen ja paikallistuntemuksessa meitä auttoi Kaukolassa runsaan kymmenen vuoden aikana yli 20 kertaa käynyt Pessin sukuseuran puheenjohtaja Tauno Pessi.

2 Asiantuntevat oppaamme

Matkalla oli kaksi kantavaa teemaa: arkkitehtuuri ja maisemat Sari Kivimäen vastuualueena sekä arkeologia ja esihistoria Pirjo Uinon vastuualueena. Oppaamme olivat rakentaneet ohjelman, jossa sopivasti limittyivät alueen varhaisin historia ja rakentamistavat historiallisella ajalla. He olivat poimineet kohteita Jääskestä, Antreasta, Kirvusta, Räisälästä, Käkisalmesta ja sen maalaiskunnasta, Pyhäjärveltä, Kaukolasta, Sakkolasta, Äyräpäästä ja Viipurista. Oli luonnollista, että tiestön heikkous ja varsinkin muutokset niiden kunnossa johtivat jossakin määrin aikataulullisiin ongelmiin. Reittiä muokattiin tarpeen mukaan ja eräitä kohteita jouduttiin jättämään väliin. Kokonaisuus vastasi kuitenkin paremmin kuin hyvin sitä, mitä olimme odottaneet.

Arkeologi Pirjo Uino työskentelee museovirastossa, missä hänen vastuualueensa ovat Kymenlaakson sekä Etelä-Karjalan arkeologiset löydöt. Hän on tutustunut Karjalan alueeseen vuodesta 1988 alkaen. Väitöskirjansa hän teki rautakaudesta vuonna 1997. Hän toimii myös dosenttina Helsingin yliopistossa. Arkkitehti Sari Kivimäki on tehnyt diplomityönsä suomalaisesta rakennuskannasta Kannaksella. Hän on osallistunut Kannaksen rakennuskantaa dokumentoivalle työleirille ja mm. ollut dokumentoimassa Rouhiaisten Tontin tilaa. Erityinen piirre on se, että vaikka Sari omien sanojensa mukaan on “hurahtanut” Kannakseen, niin sukujuuret eivät löydy Karjalasta päin. Sari käytti Kannaksen rakennuskannasta kertoessaan kuvaavaa ilmaisua “rönttöisyys”.

Oppaat näyttivät matkan edetessä jännittävän valittujen kohteiden löytymistä, olihan monien paikkojen kohdalla kulunut vuosia siitä, kun he olivat niillä käyneet. Sattui toistuvasti, että tutusta paikasta edettyämme arvioidun kilometrimäärän verran totesi opas edessä olevan tienhaaran näyttävän tutulta, jolloin käännyttiin sille. Isolla linja-autolla edettiin sitten milloin parempaa ja milloin heikompaa tietä peläten lukuisat Karjalan matkat hoitaneen kuljettajamme Lauri Paavilaisen lopulta joutuvan peruuttamaan auton takaisin päätielle kenties kilometrienkin takaa. Aina kuitenkin kuului lopulta: “Nyt minä tunnistan paikan!” Asiassa auttoi luonnollisesti myös se, että joukossamme oli monia alueella jo kulkeneita ja paikkoja hyvin tuntevia retkeläisiä, jotka kertoivat kukin vuorollaan lisää ko. paikoista ja niillä ennen sotaa asuneista ihmisistä.

Matkan alussa oppaat alustivat matkan teemoja selkein kuvauksin kertomalla yleisesti arkeologisista kaivauksista ja Kannaksen rakennuskannasta.

Näin kuvaili Pirjo:

Kulttuuriperinnön suojeluun liittyy monta mielenkiintoista näkökulmaa. Kulttuuriperinnön säilyttäminen on laajasti tunnustettu ilmiö, johon liittyy mm. Haagissa vuonna 1954 tehty kansainvälinen sopimus kulttuuriperinnön suojelusta. Suomen muinaismuistolaki on vanha, jo vuodelta 1666, nykyinen laki on vuodelta 1963. Museovirasto ylläpitää luetteloa suojeltavista löydetyistä arkeologisesti arvokkaista esineistä. Esine on lain mukaan jo löytyessään suojeltu eli laki eroaa olennaisesti esimerkiksi rakennusten suojelusta. Yli 100 vuotta vanhat muinaisesineet on ilmoitettava ja pyydettäessä myös toimitettava museovirastoon. Löytöpaikkaa koskevat tiedot on liitettävä mukaan. Esineen löytäjällä on Suomessa oikeus saada korvaus esineestä eli tältä osin laki eroaa esimerkiksi Venäjällä olevasta laista. Löytäjä voi myös valita palkkion sijasta erityisen kunniakirjan. Tämä onkin vaihtoehto, jonka moni esineen löytäjä on valinnut. Palkkion suuruus riippuu esineestä, yleinen palkkio on 50 -100 euroa. Esimerkiksi arvokkaampi miekka voi olla 500 euron palkkion arvoinen. Museovirastossa on 15000 muinaisjäännöstä rekisterissä ja niitä on kahta eri tasoa: suojeltavat esineet ja tutkimalla poistettavat esineet.

Arkeologinen inventointi on aikaa vievää, mutta tärkeää työtä. Yleensä erilaiset arkeologiset kohteet ja esineet ovat löytöpaikkakunnalleen arvokkaita. Arvo löytyy tietysti itse paikan / esineen arvosta, mutta edelleen suurempi arvo tulee matkailusta, jos sitä osataan hyödyntää, ja opetuksellisesta näkökulmasta. Esineen löytäjän ei tarvitse pelätä sitä, että löytöpaikka poistetaan käytöstä. Hallitseva maankäyttö turvataan tavalla tai toisella, vaikka rauhoituspäätös tehdään, olkoonkin kyseessä kiinteä muinaisjäännös tai irtain tavara.

Kannas on kokenut maantieteellisiä muutoksia jääkauden aiheuttamana, mutta myös ihmisten tekemisen seurauksena. Vuoksi (suuri vuo, suuri vesi) on Saimaan kaakkoisosasta Laatokkaan laskeva Vuoksen vesistön laskujoki. Vuoksi syntyi noin 3700 eKr. kun Saimaa etsi uusia uomia Laatokkaan. Nevan synty (noin 1350 eKr) ja Laatokan kallistuminen aiheutti sen, että vesi pakkautui etelään. Pähkinälinnan kohdalla puhkesi uusi uoma, Laatokasta syntyi uusi reitti Suomenlahdelle. Vanha Vuoksen uoma kutistui 1600-luvulla ja edelleen vuoden 1857 tehty Kiviniemen koski aiheutti vanhan vuoksen kuivumisen. Kalevalassa sanotaan: “Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess’ on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa; ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.”

Sari kuvaili rakentamista seuraavalla tavalla:

Rakennustarvikkeiden ja -taidon puute näkyy maisemassa. Vanhat suomalaisten aikaiset asuinrakennukset ovat edelleen jäljellä. Sivurakennukset, kuten aitat ja navetat ovat valitettavasti hävinneet. Ennen sotaa Kannaksella elettiin maalaiselämää, omavaraistuotanto (viljely, kalastus) oli toimeentulon edellytys. Samassa pihapiirissä oli yleensä omat taloudet eri perhekunnille. Sota ja uudelleenasutus aiheuttivat alueella elintapojen muutoksen. Omaisuuden sosialisointi yhteiseksi aiheutti sen, että kotieläimiä ei enää pidetty yksityistiloilla. Tämä johti siihen, että navetat jäivät tyhjilleen ja vähitellen ränsistyivät käyttökelvottomiksi. Rakennukset päätyivät vähitellen pala palalta lämmikkeiksi.

Venäläisten asumistyyli oli hyvin sosiaalinen. Samaan taloon majoitettiin useita perheitä ja puolilämpimät vintit otettiin käyttöön. Perheet eivät välttämättä olleet sukua toisilleen, mutta myös venäläisten lämmin sukusuhde leimasi pihapiiriä. Sänkyjen määrä talossa oli tärkeä, sukulaiset ympäri pitäjää olivat tervetulleet asumaan ja vierailemaan asunnossa. Tämä johti myös siihen, että talon yhteyteen ja kylkiin rakennettiin kylkiäisiä, eli laudoista kyhättyjä rakennelmia. Rakennuksiin tehtiin uusia sisäänkäyntejä. Rakennukset olivat suomalaisten ajoilta hajallaan aina maatilan ja peltojen yhteydessä. Sovhoosi- ja kolhoosi-ajatus eivät sopineet tähän ympäristöön ja sotien jälkeen toteutettiinkin laajamittainen rakennusten siirto toistensa yhteyteen. Monia taloja purettiin ja tässä suuressa operaatiossa hajanaiset alueet tiivistettiin ahtaiksi kyliksi. Käyttöön tuli myös elementtitekniikka ja lukuisat kerrostaloalueet. Varsinaista suomalaista kylämaisemaa on hyvin vähän jäljellä, talojen kivijalkoja ja pieniä häivähdyksiä alueesta on aistittavissa.

Eräs ero suomalaisen ja venäläisen rakennustekniikan yhteydessä oli se, että suomalainen talon julkisivu tehtiin tiehen päin, näyttävyys oli tärkeää. Venäläinen tapa oli toteuttaa maan johtoportaalta tullut käsky: “nämä ihmiset tekevät talon tähän”. 60-luvulla tehdyille hirsirakennuksille olikin tyypillistä, että ne oli rakennettu pääty tielle päin.

1800-luvun loppupuolella karjatalous kukoisti ja Pietari imi maitoa ja voita niin paljon, kun alueella pystyttiin tuottamaan. Alueelle ilmestyi myös metsä- ja paperiteollisuutta. Esimerkiksi eräs tärkeä tekijä teollisuuden nousemisessa oli paperin teko puusta lumpun sijaista. Vuodesta 1860 aina vuoteen 1930 saakka työntekijöiden määrä alueella kolminkymmenkertaistui ja tuotanto jopa kertautui sadalla. Alueella tuotettiin 95 prosenttia Venäjän paperivaroista. 1900-luvun alueessa sähkö tuli ensin pieniin osuuskuntiin ja pienteollisuuteen ja siitä edelleen vähitellen kotitalouksiin. 1920-luvulla tehtiin suurjännitelinjoja.

3 Matkapäiväkirja

27.6.2003 Ensimmäinen matkapäivä

Klo 5:00 (Tampere)

Kuljettaja Lauri Paavilaisen johdolla lähti bussi Tampereen matkahuollon pihasta. Ensimmäiset kuljetettavat nousivat kyytiin, matkassa oli jo tässä vaiheessa liuta kaukolaisia Tauno Pessin ja hänen vaimonsa sekä neljän Rouhiaisen sekä kahden Montosen suvun edustajan voimin. Tampereelta bussiin nousi myös käkisalmelaista vahvennusta ja lisää tulijoita poimittiin Iittalasta ja Hämeenlinnasta.

Klo 7:30 (Helsinki)

Helsingissä matkaan nousi suurin osa porukasta mukana myös matkan asiantuntijat, Pirjo Uino ja Sari Kivimäki. Vuokko Rouhiainen oli meitä vastassa tuomassa Sepolle pari Karjalaliiton ansiomerkkiä. Vaikka merkkien vaihto Sepolle oli vain käytännön järjestelyjen vuoksi tällainen, tuli siitä myös symbolinen ele – tulivathan merkit nyt käymään Kaukolan kautta ennen kuin ne annetaan saajalleen (hopeinen merkki luovutettiinkin Tapio Rouhiaiselle jo seuraavalla viikolla). Matka jatkui Helsingistä edelleen Kotkan kautta Lappeenrantaan ja Imatralle.

Klo 11:00 (Lappeenranta)

Ennen Lappeenrantaa oli mahdollista vaihtaa ruplia, paketeissa oli 40 tai 50 euron paketteja. Kurssi oli sellainen, että 40 eurolla sai 1270 ruplaa. Jotain karjalaisesta rehellisyydestä kertoo se, että rahanvaihdon yhteydessä oli liimautunut pari pakettia yhteen johtaen siihen, että loppukassa ei ollut kohdallaan. Eräs matkaan osallistuja palautti huomatessaan ylimääräisen nipun, tuskin tuli edes karjalaiseen mieleen pitää tämä ylimääräinen tulo itsellään.

Matka oli Karjalalehden lukijamatka ja yksi pysähdyskohde olikin Karjalalehden tilat Lappeenrannassa. Osan ryhmästä tutustuessa Karjala-kauppaan, osa siirtyi lehden tiloihin nauttimaan kahvista ja pienestä suolaisesta palasta, sitten vaihdettiin paikkoja. Lappeenrannan tori ja aurinkoinen ilma vetivät tämän jälkeen puoleensa. Ehtipä siinä aurinkoisella penkillä istuessa täyttää tulliselvityskaavakkeen, jota tosin ei matkan aikana näytetty tai tarvittu. Eräät lomakkeen kohdat aiheuttivat hieman hilpeyttä, kukapa nyt selvityskaavakkeeseen ruksaisi kohdan, että matkatavaroissa on mukana radioaktiivista ainetta. Myös kohta “painotuotteita tai muuta tiedotusmateriaalia” mietitytti, mikähän olisi ollut sellainen materiaali, joka olisi pitänyt lappuun mainita…?

Lappeenrannasta nousivat kyytiin myös Jukka sekä Karjala-lehden toimitussihteeri Päivi Pöljö. Viimeiset matkalaiset tulivat kyytiin Imatralta, jonka jälkeen 50-paikkainen linja-auto olikin viimeistä paikkaa myöden täynnä.

Klo 13:15 -14:30 (15:30 paikallista aikaa) (Pelkola / Svetogorsk, raja-asema)

Sujuvan Suomen puolen ohituksen jälkeen ryhmä joutui viipymään Venäjän tullissa jonkin aikaa ja ehti täyttämään kaksiosaisen meno-paluukortin, toinen tarkastaja vaati täytettäväksi molemmat osat, mutta toiselle kelpasi vain ensimmäinen osa täytettynä. Olivatkohan saaneet ohjeensa eri aikaan Venäjän kehitystä? Tarmokkaat naistullihenkilöt päättivät sitten vielä tarkistaa pistokokein osan linja-auton tavaratilan matkalaukuista ja tämä vei jonkin verran aikaa.

Aikavyöhykkeen vaihtumisen yhteydessä kuljettaja sanoi erittäin kuvaavasti, että “kelloja siirretään tunti eteenpäin, mutta ajallisesti menemme 50 vuotta taaksepäin”. Tämä lausahdus tuli mieleen monta kertaa matkan aikana katsellessa ympäristöä. Venäjän puolella mikrofonin ääreen istuutui ja alueesta ennen ja nyt kertoili Kaija Linnahalme, Jääskestä kotoisin oleva kokenut Venäjän kävijä ilmaisten rakennusten käyttötarkoitusta ennen ja nyt tyyliin “meidän koulu, heidän hallintokeskus” tai “meidän apteekki, heidän apteekki”. Enson alue ja Jääski ohitettiin pysähtymättä ja suunta jatkui kohden Antreaa. Pensaikot estivät havaitsemasta, milloin ohitimme Vuoksen vastarannalla olevan entisen Rouhialan kylän.

Klo 16:15 – 16:30 (Antrea / Kamennogorsk)

Matka jatkui asfalttitietä pitkin, tosin tien laatu oli huonompi Suomen tiestöön verrattuna. Erittäin kauniissa lehmus-maisemassa sijaitsevat Antrean kirkon rauniot olivat vaikuttava näky. Sari kertoi kirkon rakenteesta ja näytti niin pohjapiirroskuvia kuin myös vanhoja valokuvia vielä kukoistavasta kirkosta. Kirkonmäestä on tehty muistopuisto Suomen ja Venäjän valtioiden välisellä sopimuksella. Hautausmaan alueelle oli kasvanut jo sankka kasvillisuus. Hautausmaa lienee yksi niitä harvoja, jossa vanhat suomalaiset hautakivet ovat saaneet jäädä paikoilleen. (valokuvia)

Klo 17:00 – 17:30 (Sokanlinna)

Sokanlinna Antrean alueella oli matkan ensimmäinen ns. extreme-osuus. Pienen metsätaipaleen ja kiipeämisen jälkeen eteemme aukesivat jylhät kalliot. Nimestään huolimatta kyseessä ei ole ihmisen rakentama linna vaan luonnon muokkaama luolasto. Alueelta löytyi mm. kaksi kananmunan muotoista, vaaka-asennossa olevaa hiidenkirnua, joista ainakin toiseen mahtui seisomaan. Alueelle liittyi paljon mielenkiintoista historiaa, sitä oli käytetty niin isovihan aikana piilottelupaikkana kuin myöhemmin nuorison kokoontumispaikkanakin. Sokanlinnasta ei olisi ollut pitkä matka Korpilahden alueelle, josta on löydetty kuuluisa Antrean verkko. (valokuvia)

Klo 17:30 – 18:30 (Matka Räisälään)

Matka jatkui Antreasta Leinjärven kautta Kirvuun ja tässä vaiheessa tuli muutos alkuperäiseen ohjelmaan, kun tien huonouden ja tiukan aikataulun vuoksi aiottu matka Kirvun kirkolle jäi väliin. Matkaa jatkettiin pysähtymättä Sairalan kautta kohti Räisälää huonoa hiekkatietä pitkin keskinopeuden ollessa 30 km/h. Hiekkatien muuttuessa taas asfalttitieksi tuli kommentti, että “vihdoin moottoritie”. Siltä se tuntui.

Klo 19:00 (Käkisalmi / Priozjorsk)

Laatokan länsirannalla sijaitseva Käkisalmi ja Hotelli Käkisalmi oli ryhmän majapaikkana kolme seuraavaa yötä. Ennen majoittumista ryhmä kävi katsastamassa paikallisen kaupan ja täydentämässä varastoja. Hotelli Käkisalmi on alueen asukkailta suljettu alue, jossa sijaitsee myös sanatorio (parantola) eli veteraanien kuntoutuskeskus. (valokuvia). Markkinointiyhtiö Futurist Oy kertoo kotisivuillaan hotellista näin:

Hotelli-Sanatorio KÄKISALMI

Osoite Leningradskoje shosse 1, puh. ja faksi +7 812 79 2-31-35. Ydinkeskustasta noin 2 km Pietariin päin, kauniilla paikalla, omalla puistoalueella, Käkisalmen linnan vieressä sijaitseva sanatorio. 25 kahden hengen huonetta, joissa WC ja suihku. Huoneita myös ilman mukavuuksia. Käytävätiloja uusittu keväällä 2003 (ei huoneita). Ruokailut erillisessä ruokalarakennuksessa. Tanssisali, elokuvasali, biljardi, venevuokraus, uimaranta. Alue on aidattu ja portilla on valvonta.

Matkan jälkeen saatoimme lukea Karjala-lehdestä tarkemmin, mitä matkalla mukana ollut Paula Koho kirjoitti hotellialueen historiasta: Kun linna alkoi keskiajan lopulla käydä pieneksi, siirtyi osa sotaväestä salmen toiselle puolelle, jonne muodostui kaupunki ollen kuitenkin osa linnoitusta. Tästä muodostui aikaa myöten sotaväen käyttämä alue kasarmeineen ja myöhemmin siinä oli sitten mm. mielisairaala. Suomen itsenäistyttyä sinne siirtyi Savon Jääkäriprikaati, Neuvostoliiton aikana siellä oli varuskunta ja nyt Venäjän aikana siellä on hotellitoimintaa, veteraanien kuntoutuslaitos ja varuskunta. Vaikka siellä on hotelli, on se suljettu paikallisilta ihmisiltä. Alue oli kaunis, mutta niin rakennuksia kuin muutenkin ympäristöä leimasi jonkin asteinen rappeutuminen. Puistomainen ympäristö valitettavasti jäi tutustumatta tarkemmin ja vasta paluumatkalla saimme kuulla, mitä kaikkea ympäristöstä itse asiassa olisi löytynytkään. Alueella majaili myös siis paikallisia armeijan sotapoikia eli yksi rakennuksista toimi vielä kasarmina. Samoin näimme pihalla veteraaneja kunniamerkkeineen.

Hotellihuoneet sijaitsivat kolmessa kerroksessa. Kahden hengen huoneissa oli oma kylpyhuone, jonka kunto oli suomalaisen mittapuun mukaan kehno, mutta varmaankin paikallisesta näkökulmasta hyvä. Lämmintä vettä tuli vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, aamulla klo 7:00 lähtien muutaman tunnin eteenpäin ja toisen kerran uudelleen iltapuolella. Tosin kaikkiin huoneistoihin ei lämmintä vettä tullut lainkaan ja niiden onnekkaiden huoneissa, joissa vesi lämpeni, piti lämminvesikraana valuttaa yli 10 minuuttia ennen kuin vettä pystyi sanomaan edes haaleaksi. Joidenkin valuttama vesi oli ruosteisen näköistä.

Hotellin iltapala tarjoiltiin erillisessä rakennuksessa. Alkupalaksi oli kurkkua, tomaattia ja leipää sekä kaalikeittoa yhden lihapalan kera. Pääruokana oli perunamuusia, pihvi sekä purkkiherneitä. Jälkiruoaksi tarjoiltiin teetä maukkaan pullan kera. Juomana oli kivennäisvettä pullollinen per pöytä, laseina toimi posliinimukit. Kuohuviinipullo oli mahdollista ostaa paikallisesti ajatellen kalliiseen viiden euron hintaan ja vasta pyynnöstä pöytään saatiin edes muovimukit, johon tätä makeaa paikallista samppanjaa oli mahdollista kaataa. Suomalaisesta näkökulmasta ateria oli ankea, mutta koska takana oli jo pitkä päivä, nälkäiset suomalaiset tyhjäsivät kuuliaisesti lautasensa. Taisivat meidän annoksemme kuitenkin päihittää varusmiesten annokset!

Illallisen jälkeen Sari veti pienen kierroksen Käkisalmen keskustaan torin laidalle ja kertoili paikallisesta rakennuskulttuurista. Kävelimme myös komealle uudelle luterilaiselle kirkolle. Se on upea kivikirkko, jonka kattorakenteet ovat tuhoutuneet tulipalossa vuosi tai kaksi sitten. Löytyipä myös ne kerrostalot, joissa vuonna 1991 olleella matkalla olimme perhemajoituksessa. Sisään emme kehdanneet mennä, mutta ehkäpä siellä olisivat asuneet meidän ystävälliset isäntämme edelliskerralta.

28.6.2003 Toinen matkapäivä

Klo 8:00 (Hotelli Käkisalmi)

Toinen matkapäivä valkeni harmaana ja sateisena. Varsinkin ensimmäisissä kerroksissa majailleet valittivat koleasta yöstä, ylimääräiset viltit olivat tarpeen. Hotellin aamiainen sisälsi kasvisten (kurkkua ja tomaattia) lisäksi keitetyn kananmunan, tuoremehua (purkillinen pöytää kohti), leipää, kaurapuuroa sekä kahvia/teetä. Joku osasi kertoa, että hotellin tarjoilijan kuukausiansio olisi ollut 800 ruplaa.

Klo 9:00 (Käkisalmi, Vuoksen ranta)

Matkan toinen varsinainen extreme-osuus koettiin heti aamusta, kun ryhmä lähti venematkalle Vuokselle. Paatti kantoi juuri bussilastillisen rohkeita karjalaisia, takana olevilla märillä penkeillä lämmitti vain toisen läheisyys. Katosta veneessä ei ollut. Osa joukosta sijoittui etukannelle, tosin kippari joutui välillä käyttämään sumutorvea, että matkustajat huomasivat siirtyä pois kuljettajan ikkunan edestä

Klo 10:00 (Suotniemi)

Kolmen vartin venematkan jälkeen saavuimme entisessä Käkisalmen mlk:ssa olevaan Suotniemeen. Alueella ollut kartano on sijainnut paikallaan ainakin jo 1500-luvulla. Alueella on sijainnut fajanssi-tehdas, joka on tuottanut ainoana Suomessa aitoja fajanssiastioita. Tällä hetkellä säilyneet Suotniemessä tehdyt posliiniastiat ovat arvossaan ja varsinkin ne onnekkaat ryhmäläiset, jotka tällaisen omistivat, osasivat kunnioittaa omaisuuttaan.

Pirjo johdatti ryhmän kauniin alueen läpi aina rautakautiseen kalmisto- ja uhrikivialueeseen. Paikalla on paikkakunnalta suurin löydetty, jopa 24-kuppinen kuppikivi ja kaksi kuppikalliota. Kuppien käyttötarkoitus lienee liittynyt jonkinlaisten uhrilahjojen antamiseen jumalille. Alueella tehdyt kaivaukset ovat valottaneet muinaisaikojen elintapaa ja antaneet arvokasta tietoa mm. viljelystavoista. Paikalla on tehty kaivauksia 1885 Theodor Schvindtin toimesta. Paikalta löydetyt kalmistot ja poikkeuksellisen arvokkaat hopeaesineet on ajoitettu ajalle 1100 -1300 jKr. Aleksander Saksa ja Pirjo Uino tekivät uusimmat kaivaukset alueella vuonna 1991. Uinon kertomus maanäytteen surkeasta kohtalosta Viipurin rautatieasemalla kuvasi hyvin sitä, miten asiat voivat olla eriarvoisia riippuen henkilöstä. Vaikka aseman henkilö-kunnalle säilytyslokeroon jätetty näyte oli “vain multaa”, jonka pystyi heittämään menemään, näyte olisi ollut arvokasta tietoa arkeologisesta näkökulmasta. (valokuvia)

Klo 12:15 – 13:00 (Venematka takaisin Käkisalmeen)

Venematka takaisin Käkisalmeen sujui koleissa tunnelmissa ja linja-autokuskin keittämät kahvit sekä pienet suolaiset palat maistuivat erittäin hyvältä hotellin pihalla. Taisipa aika moni käydä laittamassa lisää vaatetta päälle ja vaihtamassa kuivia sukkia jalkaan tässä vaiheessa matkaa.

Klo 14:00 (Matka Kaukolaan)

Osa ryhmästä lähti Sarin matkassa Pyhäjärvelle ja lähiympäristöön sekä etsimään Varho-patsasnavettaa, joka oli onnekkaasti sitten löytynytkin. Samaan aikaan osa kaukolaisia suunnisti paikallisten taksien kyydissä kohti Kaukolaa. Taksien hinnaksi neuvoteltiin 20 €/tunti eli matka tuli maksamaan taksia kohden 50 -60 €. Tontilla käynnistä kerrotaan eri yhteydessä enemmän.

Klo 18:00 (Käkisalmen linna)

Matkan ohjelmaan kuului ohjelmallinen ilta Käkisalmen linnan pihassa ja keskiaikainen illallinen. Pirjo kertoi linnan pihalla alueella tehdyistä kaivauksista. Taas osoitus venäläisestä toimintakulttuurista oli todisteena linnan pihassa, kun venäläisten kanssa sovittu maan tasoitus kaivauksen jälkeen oli jäänyt tekemättä ja kaivauskohta näkyi pienenä kumpareena, tosin kasvillisuuden peittämänä. Museoon ja pyöreään torniin tutustumisen jälkeen siirryimme keskiaikaisiin vaatteisiin pukeutuneiden nuorten johdattelemana tornin yläkertaan illalliselle.

Illallinen oli erittäin hyvä: alkupalaksi oli tehty mätileipä ja lautasella odotti kokonainen, erittäin herkullinen savustettu kuha ja kupissa pieni salaatti. Ruokajuomaksi pöytään oli katettu valmiiksi pullollinen olutta. Jälkiruoaksi oli maukas leivos. Taas eräs osoitus venäläisestä kulttuurista oli se, että kaikki alkoholi, vodka ja viini, joka pöytään kannettiin, oli maksutonta, mutta vedestä olisi joutunut maksamaan erikseen. Illallista säesti kaunis huilumusiikki ja kävipä eräs ryhmän jäsenkin soittamassa kauniin sävellyksen. (valokuvia)

Illallisen jälkeen ohjelma jatkui linnan pihalla pienten leikkien kera. Kaksi miespuolista ryhmäläistä kutsuttiin lavalle mittelemään voimiaan ja kisailemaan valitsemastaan naisesta. Tosin voimasuhteet eivät olleet ehkä kohdallaan, kun lavalle nousi Jukka ryhmän suurikokoisimpana henkilönä. Vastassa olevalla ei ollut kovinkaan paljon mahdollisuutta taistella naisestaan, vaikka avuksi riensi myös ohjelman vetäjä. Välillä ryhmä ohjattiin tanssiin, jossa pienen kuvion avulla välillä vaihdettiin paria. Tosin Sepolla kävi sikäli huonosti, että viimeisessä vaihdossa pariksi ilmestyi toinen miespuolinen henkilö…

Toisena kisana oli keihäänheitto, jossa myös isoista raameista taisi olla apua, ainakin voittaja taisi olla sama kuin ensimmäisessä kisassa. Väleissä paikalliset nuoret esittivät keskiaikaisia tansseja, jotka muistuttivat jonkin verran Irlantilaista “river dance”-tanssia. Tosin loppuvaiheessa heidän kanssaan jutellessa, mainitsimme heille tämän sanan, niin he vähättelivät irlantilaista tanssia vain “show”:ksi, heidän tanssinsa on sitä aitoa alkuperäistä. Pääsivätpä Eevat (Rouhiainen ja Korpinen) vielä lopuksi vauhdikkaaseen tanssiin. Kunhan kuvioon pääsi sisälle, niin vauhdikas tanssi sujui mallikkaasti. (valokuvia)

Jälkeenpäin kuulimme, että ruoka ja esiintyjät meille olisi hankittu peräti Pietarista asti. Osa porukasta siirtyi vielä pyöreään torniin viettämään iltaa ja rohkeimmat kävivät jopa tornin huipulla todella jyrkkien portaiden kautta. Maisemat olivat huikeat, mutta alastulo oli tehtävä tiukasti kaiteista ja portaista kiinni pitäen. Illanvietto jatkui vielä osalla porukasta hotellihuoneissa ja taisipa osa käydä tutustumassa myös Käkisalmen keskustan tarjontaan.

29.6.2003 Kolmas matkapäivä

Klo 9:30

Kolmas päivä valkeni sateisena. Hotellin tarjoama aamiainen ei tarjonnut muuta yllätystä edelliseen verrattuna, paitsi että puuro oli tällä kertaa tehty riisistä. Linja-auto ohjasi nokkansa Myllypellon kautta kohti Räisälää ja edelleen kohti Valkialammen kivikautisia asuinpaikkoja. Samalta alueelta löytyi myös jatkosodan alkuvaiheen aikainen venäläisen tykistön tuliasema monine korsuineen. Valkialammen asuinpaikka löytyi vuonna 1999, jolloin harjanteelta löytyi kolme asumuspainannetta eli osaksi maahan syvennettyä talonpohjaa. Vastaavanlaisia asumuspainanteita on löytynyt Karjalasta tähän mennessä noin 25 kappaletta, muualta Suomesta niitä on ollut pitkään tiedossa tuhansia.

Klo 11:00 – 12:00 (Räisälä / Melnikonov)

Matka jatkui kohti Räisälää, jossa tutustuttiin jylhään kirkkoon. Kirkolta käveltiin Räisälän Hovin päärakennuksen ohi kohti Hovin kalmistomäkeä. Paikalla on ollut pronssikauden asuinpaikkoja ja kaivauksissa on löydetty ristiretkiajan ja keskiajan kalmistoa sekä pronssikauden keramiikkaa. Kirkolta jatkoimme Pyhäjärvelle vievän tien suuntaan ja matkalla pysähdyimme tutustumassa Räisälän Opiston paikkaan, josta matka sitten jatkui Tiurin linnasaarelle. (valokuvia)

Klo 12:00 – 14:00 (Tiuri)

Räisälän Tiurin muinaislinnan alue sijaitsee saarella, mutta ajan saatossa ja vesistön pienentyessä tästä on vaikea saada kuvaa. Raunioista saa vain pienen häivähdyksen siitä, mitä keskiajalla alueella on sijainnut. Lehmusten ympäröimänä alue olisi ollut varsin kaunis paikka, jolleivät paikan roskaisuus ja metallipurkkikasat olisi häirinnyt. Löytyipä paikalta myös kivi, johon on painettu ristikuvio. Mihin tarkoitukseen, siitä ei ole varmuutta. Karjala-lehti tarjosi kuohuviinit ja maittavat kahvit pikkusuolaisineen, jonka jälkeen matka jatkui kohti Konnitsaa. (valokuvia)

Klo 14:30 (Konnitsa)

Pyhäjärven Konnitsan kylästä on löytynyt 1930-luvulla kivikautinen asuinpaikka, jolla kuitenkin pystyttiin tekemään peltojen vuoksi vain pieniä kaivauksia. Pirjo Uino kertoi, että kun arkeologit olivat käyneet kysymässä paikallisilta asukkailta, ovatko nämä löytäneet mitään erikoisia esineitä pelloiltaan, nämä olivat pudistaneet päätään. Arkeologit olivat lähteneet pelloille kiertelemään ja löytäneet sieltä monenlaista kivikautista esinettä. Kun näitä esineitä oli näytetty asukkaille, nämä olivat hämmästyneinä tunnistaneet monia löytämiään esineitä, he eivät vain olleet tietäneet niiden olleen kivikautisia. Perunapellon laidasta löytyi myös nyt kvartsikiviä, joita ei löydy maisemasta muuten, ovat ilmeisesti paikalle tuotua kivikautista raaka-ainetta. (valokuvia)

Konnitsaan on rakennettu kaunis tsasouna

Matka suuntautui kohti Käkisalmea pienelle tauolle ennen matkaa Kaukolaan. Tiedon murusena voisi kertoa, että kallein bensa taisi maksaa 11.80 ruplaa litra (noin 0.33 euroa), diesel maksoi noin 8.50 ruplaa litra (noin 0.24 euroa). Autokanta oli aika ristiriitainen. Edelleen valtaosa autoista oli Suomesta tuotua Ladaa, mutta nyt liikenteessä oli nyt myös erittäin hyvälaatuista länsiautoa.

Matka kohti Kaukolaa lähti edelleen sateisen koleassa ilmassa. Jo edellisenä päivä oli katsottu, kuinka matkan varrelle joku henkilö on rakentamassa itselleen uutta asuntoa, tai paremminkin sanottuna linnaa. Muutenkin vanhan asutuksen ohessa näkyi nyt enemmän ns. datsoja eli venäläisten huviloita.

Klo 16:30 (Koverila)

Koverilasta on löytynyt erittäin rikkaita kalmistoja. Kekomäen kaivauksilta on nostettu ylös pukuja, joista on tehty pukurekonstruktioita eli Muinais-Karjalan ja Kaukolan puku. Pirjo ei halunnut meidän menevän kyseiselle Kekomäen kummulle, vaan katselimme paikkaa tieltä käsin. Varmaankin on paikallaan olla osoittamatta paikallisille asukkaille, että alueella voisi olla jotakin erityisen kiinnostavaa, etteivät nämä alkaisi käydä sitä läpi esimerkiksi miinaharavalla.

Paikan päällä matkatoverimme Sinikka Lehtinen kertoi omasta suurprojektistaan eli Muinais-Karjalan puvun teosta. Hän on tehnyt kaiken kankaista ja metallitöistä lähtien, joten puku on todella kunnioitettava saavutus. Muistoksi tästä Lehtinen jakoi kaikille postikortin, johon tämä puku on kuvattuna taiteilija Marjaliisa Pitkärannan tekemänä. Myöhemmin Viipurissa Sinikka Lehtinen jakoi matkatovereilleen toisen postikortin, johon oli kuvattuna Viipurin puku sekä tuttuja Viipurin nähtävyyksiä Pitkärannan piirtämänä.

Klo 16:00 (Kaukola / Sevastjanovo)

Kaukolan kirkko vaikutti edellisen käyntimme (v. 1991) jälkeen hieman rapistuneemmalta. Ikkunoita ja ovia peittäneet laudat oli poistettu, ja katosta oli yksi pala peltiä pois, siitä kohtaa valui vettä sisälle. Kirkosta piti 1990-luvulla tehdä ilmeisesti nuorisotila, mutta jostain syystä näin ei tapahtunutkaan. Sen jälkeen komea tiilikirkko on rapistunut omissa oloissaan.

(valokuvia)

Kuvassa Mirja, Jukka ja Eeva-Kaisa sankari-hautamuistomerkillä Kaukolan hautausmaalla

Klo 18:00 (Liinamaa Riukjärvi)

Riukjärvi ja Piiskunsalmi ovat tunnettuja kivikautisia asuinpaikka-alueita, joilla tehtiin kaivauksia 1900-luvun alkupuolella. Alueen löydöt muodostivat aikoinaan Suomen kansallismuseon kivikauden kokoelmien pääosan. Riukjärven ympärillä on useita tunnettuja asuinpaikkoja, jotka sijoittuvat tasaisesti n. 21 m:n korkeudelle, muinaisen rantaviivan tuntumaan. Riukjärvellä on ollut kenties yhtäjaksoista asutusta pitempään kuin missään muualla Kannaksella. Paikalliset talonpojat tekivät pelloilta runsaasti löytöjä, joita lähettivät jopa viikoittain Museo-virastolle. Suuri osa tästä materiaalista on vielä käymättä läpi, ja siinä olisikin Pirjo Uinon mukaan erittäin hyvä aineisto väitöskirjan tekemistä ajatellen. Muutama on kuulemma aloittanutkin, mutta aineiston laajuus on väsyttänyt ennen pitkää.

Järveen päin viettävä rinne kasvoi perunaa, maan on vuokrannut kollektiivitilalta pietarilainen yrittäjä, joka toimittaa tuotteet Pietariin. Useimmat kollektiivitilat näyttivät olevan erittäin huonossa kunnossa, karjaa ei enää ole eikä peltoja viljellä. Rakennukset rapistuvat.

Klo 20:00 (Käkisalmi)

Jo aika nuutunut ryhmä nautti hotelli-illallisen, joka ei poikennut muuten ensimmäisen illan ateriasta, paitsi pihvi oli vaihtunut jauhelihapihviksi. Tämän jälkeen osa porukasta teki vielä pienen kävelylenkin kaupalle. Hinnoista voisi mainita sen verran, että 2 kappaletta 0.25 l vodkapulloa (40%) maksoi yhteensä 66 ruplaa eli noin 1.80 euroa. Litran pullo Sibirskaja-vodkaa taas maksoi 133 ruplaa ja puolen litran konjakkipullo 136 ruplaa (molemmat siis noin 3.90 euroa). Savukeaski maksoi kioskissa 25,50 ruplaa ja kaupassa 25 ruplaa.

30.6.2003 Viimeinen matkapäivä

Viimeisen aamun ateria ei edelleenkään aiheuttanut yllätystä, mutta nyt puuro oli vaihtunut, tällä kertaa tattariksi. Matka jatkui nyt matkalaukkujen pakkauksen ja avainten luovutuksen jälkeen Käkisalmen mlk:n halki kohden Pyhäjärveä ja Sakkolaa. Vielä ennen lähtöä Käkisalmesta kierrettiin hieman aluetta. Käytiin Waldhofin tehtaan portilla ja Laatokan rannassa käydessämme näimme tehtaan takana ikuisesti savuavan kuorikasan. Ajettiin myös pieni lenkki, jolla nähtiin alkuperäisiä tehtaan ja kaupungin rakennuksia. Käkisalmelaisrouva kertoi, että hänen häitään oli tanssittu kierroksella nähdyssä tehtaan kerhorakennuksessa. Ajaessamme kohti Pannusaarta kertoi Paula Koho eläväisesti Käkisalmen ja linnan historiasta.

Klo 10:15 – 10:45 (Pannusaari)

Pannusaaren nauhakylä Sakkolassa sijaitsee kauniilla harjulla ja oli erittäin mielenkiintoinen kohde. Se on kaiketi ainoa tyyppiään säilynyt nauhakylä, tosin sielläkin on venäläisten rakentamia taloja jo vanhojen suomalaisten välissä, mutta pystyimme näkemään, millainen kylä on alun perin ollut. Oli kaunis harju, sen alla laaja viljelysalue ja sen takana toinen harju. Väljyyttä ja maisemaa riitti. (valokuvia)

Kuvassa entinen eläinlääkärin talo Pannusaaressa

Klo 12:15 – 13:15 (Kiviniemi)

Pysähdyimme Kiviniemen sillalle katselemaan Vuoksen ja Suvannon rajakohtaa. Silta tärisi samalla tavalla kuin silloin 12 vuotta sitten. Sen verran oli muutosta edelliskertaan, että paikalle oli ilmestynyt kauppoja. Edelleen esimerkkejä hinnoista: noin 500 g makeisia maksoi 15 ruplaa (noin 0.42 euroa), pieni soma vaasi maksoi 40 ruplaa (noin 1.15 euroa), salamimakkara 160 ruplaa (noin 4.60 euroa).

Kiviniemen sillan jälkeen löytyi Redukti-linnakkeen rauniot, jotka tosin jäivät pahasti kasvillisuuden alle. (valokuvia)

Klo12:45 -13:15 (Äyräpää)

Matka jatkui Valkjärven ohi kohti Äyräpäätä, joka oli täysin autiota aluetta. Myymäläautot olivat panneet merkille lähestymisemme Valkjärven suunnalta ja olivat myyntitiskit avoinna odottamassa meitä saapuessamme Äyräpään kirkolle. Paikalla ollut kirkko tuhoutui jo sodassa täysin ja sen paikalla oli monia muistomerkkejä, joihin tutustumisen jälkeen laskeuduimme alas Vuoksen rantaan. Lauri Koho kertoi Äyräpään taisteluista, jotka olivat sotiemme merkittävimpiä, niin talvisodan aikana kuin jatkosodan loppuvaiheissakin. Suomalaiset pystyivät tällä alueella pysäyttämään vihollisen etenemisen molemmilla kerroilla. Alueen historia veti matkalaiset hiljaiseksi. (valokuvia)

Klo 13:30 (Heinjoki)

Äyräpäästä matka jatkui Heinjoen kautta kohti Viipuria. Heinjokelainen Aulis Kääriäinen kertoi pitäjästä ajon kuluessa. Yksi vanhoista Vuoksen uomista oli joskus aikojen alussa virrannut Heinjoen läpi Suomenlahteen.

Klo 14:30 – 16:00 (Viipuri)

Viipurin torilla sai todella varoa taskuvarkaita, innokkaat piraatti-CD-levyjen myyjät olivat takin helmassa kiinni hetimiten autosta ulos päästyä. Osa ryhmästä lähti Sarin matkassa tutustumaan Vanhan Viipurin rakennushistoriaan. (valokuvia) Muutama henkilö päätti käydä Viipurin torilla olevan pyöreän tornin kahvilassa. Todella kaunis ja tunnelmallinen kahvila sijaitsi toisessa kerroksessa, johon ovimies meidät johdatti. Kahvilassa kaksi naista, kitaran ja mandoliinin soittajat, loivat rauhallisen tunnelman. Esimerkkejä hinnoista, kaksi kahvia ja leivokset maksoivat yhteensä 200 ruplaa eli voisi sanoa, että paikassa oli “Viipurilisä”. Yläkerran seinämaalaukset olivat hienoja ja toisin kuin monessa paikassa, hyvälaatuisia. Ovimies tosin päästi ulos vain pienen lahjuksen annon jälkeen. Torin kiertäminen onnistui yllättävän helposti ilman tunkeilijoita. Muutamia vanhuksia ja mustalaiskerjääjiä paikalta löytyi, mutta verrattuna edelliskertaan, paljon vähemmän. Suomalaisten matkatoimistojen talvella toteuttama boikotti Viipuriin rikollisuuden vuoksi oli ehkä hieman purrut. Oli kiinnostavaa havaita, kuinka kahden maastopukuisen, bodarin näköisen kaverin saapuminen bussin luokse johti koko kaupustelijalauman katoamiseen, miehet olivat kaupungin pestaamia toripoliiseja.

Edelleen hintatietoja: Torilla kävi rahana niin ruplat kuin eurotkin. Torilta jäi matkaan mukaan pieni posliininen lasikenkä (1.75 euroa), pieni koppa (3 euroa) ja kartonki tupakkaa (4.5 euroa). Viipurissa lähtiessä käytiin vielä kerran täydentämässä varastoja paikallisessa kaupassa, jonka katolla oli kauniisti kyrillisin kirjaimin valomainos. Siitä jopa pystyi lukemaan kaupan nimen “Sorvalin Valinta”. Tämä oli ainoa matkan varrella eteen tullut kauppa, jossa kävi maksuvälineeksi myös visa. Ostoskori maksoi noin 300 ruplaa, samainen kori olisi suomen puolella maksanut lähemmäs 30 euroa. (valokuvia)

Alkoi matkan hitaimmalta tuntunut osuus. Heti Viipurin jälkeen oli passien ja viisumien tarkastus. Toinen vastaava tarkastus vähän matkan päässä rajavyöhykkeellä uudelleen, sitten hieman ennen rajaa pelkkä passien tarkastus ja itse Nuijamaan raja-asemalla tullissa taasen sekä passien että viisumien tarkastus. Tällä kertaa matkatavaroita ei katsottu kuin pintapuolisesti. Vielä ennen rajan ylitystä katsottiin kertaalleen passista leimapuoli. Näytti siltä, että organisaatio on pantu tarkastamaan, että toinen on tehnyt sen, mitä ohjeet määräävät. Näin ketju on loputon ja matkustajahan siitä kärsii.

Suomen puolella tarkistus kävi nopeasti ja raja oli ylitettynä noin klo 18:00. Rekkajono raja-asemien välissä noin 70 kappaletta, Suomen puolella noin 120 kappaletta. Lappeenrannassa olimme sitten noin klo 18:30, jossa osa joukkoa jäi pois. Luumäellä nautittiin hieman hiukopalaa, jonka jälkeen Haminan, Kotkan, Porvoon, Helsingin, Hämeenlinnan ja Iittalan pysähdysten jälkeen viimeiset autossa istujat pääsivät Tampereelle.

Jukka ja Eeva-Kaisa ajoivat Mikkelin kautta Jyväskylään, jossa olivat noin 22:45, tosin Mikkelissä pidempi pysähdys. Tampereelle jatkaneet olivat Hervannassa noin klo 1.00 ja siitä edelleen Ruovedelle ajaneet olivat perillä klo 2:00.

4 Käynti juurilla (Tontti lauantaina 28.6.2003)

Palatkaamme retken lauantaipäivään, kun Suotniemestä palattuamme bussi oli suuntaamassa hotellin pihassa vietetyn kahvihetken jälkeen kohti Pyhäjärveä. Nyt Kaukolaan matkaavat (Tauno Pessi vaimoineen, Eeva Korpinen ja Liisa Simonen, Seppo, Mirja, Katri, Eeva-Kaisa ja Jukka Rouhiainen sekä eräs kaukolainen rouva) liftasivat kyydissä rautatieasemalle, josta aikoivat etsiä kolme taksia viemään heidät Kaukolaan. Bussi odotti sen ajan että taksikyydistä sovittiin. Tiukkojen hintaneuvottelujen jälkeen päästiin sopuun ja matka kohti Kaukolaa alkoi kolmen auton letkassa. Reitti kulki Käkisalmesta pohjoiseen kohti Hiitolaa johtavaa tietä, jolta käännyttiin Kaarlahteen (Kuznetsov) ja jota kautta saavuttiin Kaukolan kirkolle. Kirkolla autoletka pysähtyi.

Pessit kävivät laskemassa kukat hautausmaalla sukuhaudalle, toiset kiertelivät kirkossa. Karjalan käen kukunta kuului kirkolle. Pessien autokunta lähti tarkastamaan reittiä Liinamaalle (Riukjärvelle ja Piiskunsalmelle) ja Koverilaan. Kaksi muuta autokuntaa (Rouhiaiset ja “Montoset”) jatkoivat kirkolta eteenpäin kohti Sushinoa ja Ala-Kaukolaa.

Tie huononi matkan edetessä, kerran tai kaksi varmistettiin, että ollaan oikealla tiellä. Viimeiset pari kilometriä olivat erittäin huonokulkuista tietä. Vuonna 1998 Sari Kivimäen mittausleirin valmisteluissa alkukesästä tie oli ollut vielä ajokelpoinen, mutta myöhemmin kesällä Sarin ryhmän palatessa mittaamaan ja piirtämään Tonttia, tie oli jo huonontunut. Kauempana oli kuulemma metsätyömaa, metsätyökoneet olivat ilmeisesti saaneet tien huonoon kuntoon. Kuskimme selvittivät kuitenkin taitavasti sekä vesi- että kiviesteet, vaikka ainakin osalta matkustajista oli usko loppua.

Katri olisi tiessä olevat valtavat kivet nähtyään mielellään jalkautunut loppumatkaksi, eihän sellaisista kivikoista autolla pääse, ajatteli hän. Kuski oli kuitenkin toista mieltä. Toisen auton etumatkustajana ollut Eeva K. oli kuulemma ensimmäisen vesilammikon jälkeen avannut turvavyönsä, että pääsisi nopeammin turvaan, jos auto uppoaisi seuraavaan lammikkoon. Näistä mietteistä huolimatta pääsimme lopulta perille Tontille. (valokuvia)

Ensimmäisenä piti tarkistaa pitikö kuulemamme huhu aittojen häviämisestä paikkansa. Ei pitänyt, kyllä olivat yhä paikallaan. Hetken pihalla katseltuamme ja mietittyämme, talon isäntä Nikolai Petrov tuli ulos meitä tervehtimään. Pihalla oli myös erittäin ystävällinen koira ja pari talon neljästä kissasta.

Seppo ojensi Nikolaille kopiot vuosien 1991 ja 1992 käynneistämme kertovista kotisivuista, joissa oli valokuvia Tontista ja sen väestä. Tiesimme, että Nikolai tuskin pystyi suomenkielistä tekstiä lukemaan, mutta kuvat kertoivat enemmän. Nikolai kutsui meidät sisälle, jossa tapasimme hänen tyttärensä. Katselimme paikkoja, jotka olivat tuttuja jo edelliseltä vierailultamme vuonna 1991. Lähes ensimmäisenä katse kiinnittyi tuvassa olleeseen puusohvaan. Taisi talonväki hieman ihmetellä, kun kysyimme lupaa kuvata sohvaa, onhan se Sepon isän Eemelin aikoinaan tekemä. Seppo sitten selittikin Nikolaille innokkuutemme syytä. Edellisen käyntimme videonauhalla oli sohvasta näkyvissä vain pieni vilaus, mutta Arvi tunnisti sen, joten tiesimme odottaa sen olevan paikalla. Seppo halusi valokuvan otettavaksi, kun hän istuu sohvalla. (valokuvia)

Ihastelimme myös Sari Kivimäen suuresti ihastelemia kattohirsiä, jotka olivatkin erittäin komeassa kunnossa. Nikolai Petrov tarjosi meille vodkaa, ruisleipää ja suolakurkkuja. Skoolasimme paikallisen tapaan (Katrin opastamana): “Zazdarovje!” Maistui kotitekoiselta. Viimein siirryimme lämpimästä tuvasta ulos, jossa kiertelimme pihapiiriä ja otimme runsaasti kuvia. Katri muuten kuuli talon takana liikkuessaan ruisrääkän narisevan äänen. (valokuvia)

Nikolain johdolla tutustuttiin myös saunaan ja kaivoon. Hän oli tehnyt kaivoon uuden yläosan, mutta itse kaivo oli nyt päässyt huonoon kuntoon, kun pari metriä syvällä hirsikehikko oli pettänyt ja savi pursusi veden joukkoon. Eemelin tekemää kellari on käytössä, mutta näyttää siltä, että Nikolai on joutunut sitä jo korjaamaan. (valokuvia)

Seppo keskusteli pihalla Nikolain kanssa ja kävi ilmi, että tämä oli asunut Tontilla jo vuodesta 1940 lähtien, jolloin hänen vanhempansa oli siirretty sinne. Jatkosodan alettua Nikolai oli joutunut sotavangiksi ja hänet oli lähetetty Suomeen vankileirille. Hän oli tuolloin noin 15 vuoden ikäinen, joten hän lienee kuulunut vangiksi joutuneiden siviilien joukkoon. Hän oli vankina 3½ vuotta, sinä aikana oppimaansa suomen kieltä hän puhuu vieläkin jonkin verran, tosin sanojen hakeminen vaatii paljon aikaa, josta syystä keskustelu eteni perin hitaasti. Nikolailla oli 3 veljeä ja 3 sisarta ja hän oli sodan jälkeen työskennellyt armeijassa “remonttimiehenä” eli kaiketikin mekaanikkona. Hänen vaimonsa on kuollut v. 1998 jälkeen. Nykyään Nikolai asuu Tontilla tyttärensä sekä poikansa ja miniänsä kanssa.

Otimme ryhmäkuvan talon edessä, sitten hyvästelimme Nikolain lämpimissä tunnelmissa ja toivoimme näkevämme vielä myöhemmin uudelleen. Nikolai muuten muisti vielä Sarin mittausleirin, joka oli ollut viikon verran majoittautuneena Tontilla, “neljä tyttöä ja yksi mies”. Hän myös muisti että talon entisellä omistajalla (Eemelin isä “Ukko” osti tilan huutokaupasta ja Eemeli perheineen muutti sinne) oli kymmenen poikaa ja yksi tyttö. Mistä lie kuullut sen ja kuinka sen vielä muisti.

Kuskimme veivät meidät takaisin Käkisalmeen, matkalla he käyttivät meidät vielä kaupassa ostamassa lisää filmiä Tontilla kulutetun tilalle.

Käynti Tontilla oli upea kokemus. Vuonna 1991, ensimmäisellä käynnillä tutustuimme paikkaan, muistona siitä on valokuvia, lisäksi Seppo ja Mirja kävivät siellä uudelleen 1992, jolloin Nikolai ei ollut paikalla. Näin Seppo tietysti muisti maisemat ja reitit hyvin. Myös Katri muisti Tontin ympäristön, vaikka ajoreitti sinne ei ollutkaan jäänyt mieleen.

Kahdentoista vuoden takaiselta käynniltä jääneet muistot ja mielikuvat vahvistuivat näiden vuosien aikana, erityisesti sukuseuran nettisivuja tehtäessä. Olikin kerrassaan upeaa päästä kokemaan mielikuvissa niin voimakkaasti esiintynyt paikka “luonnossa” uudelleen. Ehkä tunne olisi sama, jos pääsi uudestaan myös Totlammille katsomaan rakennusten kivijalkoja. Tietoa paikasta on kasvanut valokuvien ja Vuokon tekemien piirustusten avulla.

Olisimme mielellämme poikenneet myös Pentin Jussin talonpaikalla, se olisi ollut suhteellisen helposti saavutettavissa Räisälän tien varrella. Aika ei kuitenkaan riittänyt siellä käyntiin, koska meille tuli kiire palata Käkisalmeen, olihan illalla vielä ohjelmaa linnassa. Hautapellon asuinrakennuksen näimme kirkonkylästä peltoaukean yli (niin tutun näköinen sekin). Seppo ja Mirja olivat käyneet 1992 myös Ohvolassa, nyt saivat muut matkalaiset myös mielikuvan siitä, missä se oli sijainnut. Tontilta palattuamme Seppo totesi, että Nikolaita pitäisi tulla haastattelemaan tulkin välityksellä, hänellähän täytyy olla runsaasti Kaukolan sodan jälkeisiin vaiheisiin liittyvää tietoa.

5 Kerrostumia ja arvoja

Pirjo puhui usein kerrostumista kertoessaan meille historiallisilla paikoilla tehdyistä löydöistä. Kerrostumat nousivat usein esille Jukan ja Sepon keskusteluissa ja he päätyivät monesti pohtimaan, mitkä ovat ne arvot, joilla maakunta voi muuttua nähdyn kaltaiseksi.

Arkeologisissa tutkimuksissa näyttää olevan tärkeää tunnistaa eri kerrostumat. Jos ihmiset ovat asuneet samoilla paikoilla aikakaudesta toiseen, ovat jäljet kuitenkin nähtävissä kerroksittain maaperässä, jollei sitä ole ehditty myöhemmin käsittelemään. Nykyaikaiset menetelmät, kuten radiohiiliajoitus ja siitepölyanalyysit auttavat tutkijoita suuresti, mutta löytökerrostumat tulee aina ensin tunnistaa.

Ihmisten ajattelutavoissa on myös löydettävä kerrostumia. Aikakaudesta toiseen ovat ihmisiä ohjaavat arvot muuttuneet. Ruuan hankkiminen on ohjannut ihmisiä läpi historian, jääkauden jälkeen metsän ja järvien riista ohjasi asukkaita yhä pohjoisemmaksi. Arktisissa oloissa myös suojautuminen kylmältä on ollut ensisijaisen tärkeää. Mutta mitkä arvot ovat ohjanneet näitä ihmisiä? Turvallisuuden tarve ja vallan halu, vai ovatko ihmiset jo tuolloin nähneet luonnon kauneuden ja kuunnelleet lintujen laulua? Entä mikä pakanallisten riittien merkitys ja missä on niiden alkuperä?

Kahdenlaisen kristinuskon levittäminen vallan käytön osatekijänä kohtasi toisensa Karjalassa, toinen ajatustapa tuli lännestä ja toinen idästä. Muuttuivatko ihmisten arvot nyt, vaikka pakanallisten tuntomerkkien päälle kertyi nyt kristillisiä piirteitä? Joudumme tulemaan pitkälle nykypäivään, ennen kuin voimme arvailla, mitkä arvot vaikuttavat mihinkin.

Venäjällä on kansa läpi historian joutunut tekemään asiat niin kuin ylhäältä on käsketty. Ihmisillä on tästä huolimatta omatkin ajatuksensa, aikojen kuluessa ne on vain opittu piilottamaan. Sosialismin aika opetti ihmiset olemaan välittämästä aineellisesta, koska se saatettiin ottaa milloin tahansa heiltä pois. Kuitenkin he aitasivat omia perunamaitaan ja säilyttivät kodeissaan ikoneita. Kuitenkin he kasvattivat kukkia ja pensaita omaksi silmän ilokseen.

Karjalaan pakkosiirretyt ihmiset tuskin saivat tietää, mikä oli tämä kylmä maa, johon heidät tuotiin ja ketä täällä oli elänyt. Valheellinen historiankirjoitus piti huolen siitä, että Kannasta pidettiin alkuperältään venäläisenä alueena, jonka puna-armeija vain valloitti takaisin suomalaisilta. Mitä lienevät ihmiset miettineet, kun vallan pitäjät määräsivät purkamaan lähes kaiken pois ja siirtämään materiaalit käytettäväksi Leningradin rakentamisessa? Jäljelle jäi kuitenkin aittapolkuja, sireenipensaita, pihakoivuja… Suomalaisten asumat talot olivat venäläisille halutumpia asuinpaikkoja kuin neuvostoaikana rakennetut talot, miksi? Ja näkiväthän ihmiset, että toisen kulttuurin rakentamat talot ja pihapiirit olivat olleet siellä jo vuosisatoja!

Skandinaavinen kylärakenne ja isojako vaikuttivat siihen, että haja-asutus syntyi maaseudulle. Suomalaisten perusarvoista tunnistetaan mm. turvallisuus, yksityisyys ja omistamisen halu, rehellisyys ja tarmokkuus. Mitkä mahtavat olla vastaavia venäläisten perusarvoja? Onko venäläinen koskaan voinut kokea turvallisuutta? Kaiken on omistanut jokin jossakin kaiken yläpuolella. Onko niin, että sellaisessa yhteiskunnassa on voinut elää vain, jos on osannut olla välittämättä tietyistä laeista ja käskyistä? Miksi korjata mitään, kun se voidaan kuitenkin ottaa minulta pois? Tunnistamme käyttäytymismallit, mutta meidän on lähes mahdotonta ymmärtää, millaisia ovat arvot niiden takana.

Arvot näyttäisivät olevan tulosta käyttäytymistä ohjaavien tekijöiden muutoksesta eri aikakausilla. Kunkin aikakauden takaa löytyy aikaisempi, jonka pohjalle seuraavan aikakauden arvot rakentuvat. Näin kukaan hallitsija tai mikään ideologia ei täysin pysty häivyttämään aikaisempia arvoja.

Niinpä niin! Kerrostumien ja arvojen maailma on mysteeri, johon eksyessämme joudumme vain umpikujaan.

6 Sattui ja tapahtui

Siirryttyämme rajan yli asfaltoimattomalle tielle, alkoi auton etuosassa kuulua jonkinlaisen varoitussummerin ajoittainen piipitys. Aikansa sitä kuunneltuaan kuljettaja ohjasi tien sivuun, kävi kolauttamassa vasemman puoleisen tavaratilan kannen kunnolla kiinni ja niin jatkettiin matkaa. Vaan kuinka kävi, saimme kuunnella summerin ääntä lähes koko matkan. Kuljettaja totesi jonkin anturin olevan löysällä ja niin ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Ilmeisesti tällaista vikaa autossa ei vain ole mahdollista havaita nykyisillä hyvillä teillä Suomen puolella.

Bussiyhtiö hoiti matkaan kuuluvan täysihoidon niin, että kuljettajalle oli annettu kahvinkeittolaitteet (tosin liian pieni, sanoi kuljettaja) ja hän teki yhdessä Karjala-lehden toimittajan kanssa voileivät ja keitti kahvit jossakin vaiheessa päivää. Nautimme ne piknik-hengessä milloin hotellin pihassa, milloin luonnon helmassa (Tiurissa jopa kuohuviinin kera).

Hotellina toimiva entinen kasarmirakennus oli kunnostettu päältä päin, samoin yhteiset televisionkatselutilat ja vastaavat oli modernisoitu.. Ongelmia meille tuotti suuren maan suurten toleranssien aiheuttama porrasaskelmien erilaiset korkeudet. Tuskin kukaan välttyi kompuroimasta, kun yllättäen jokin askelma saattoi olla viisi senttiä toisia korkeampi.

Huoneemme olivat kolmannessa kerroksessa. Huoneiden kunnostukseen ei ollut vielä riittänyt aika tai rahat. Mirja sanoikin Sepolle, että et kyllä pane vaatteitasi tuohon komeroon (ei oikein tuntunut kotoisan siistiltä). Seppo taas tunnusteli lattiaa kaapin edessä ja totesi, että mahtaakohan jokin kerta löytää itsensä alemman kerroksen huoneesta (rakennushan oli kiveä tai tiiltä, mutta kerrosten väliset palkit ja lattia puusta, niiden kuntoa ei oikein osannut arvioida, mutta kyllä lattialankut uhkaavan paljon antoivat periksi).

Veteraanit nauttivat aamiaisensa ja päivällisensä eri aikaan, mutta sotapojat söivät toisinaan samaan aikaan kanssamme. Vilkaisu poikien annoksiin sai aikaan toteamuksia, että emme kadehdi heitä ainakaan ruuan suhteen.

Sattui useamman kerran, että kotipaikoilleen tulleet matkalaiset lähtivät “pikaisesti” käymään kotipaikallaan esimerkiksi muutaman sadan metrin päässä. Asiasta ei vain tultu kertoneeksi kuljettajalle. Näin saimme mm. Koverilassa peruutella bussin kanssa kapeaa sivutietä, kun yksi tiesi kertoa pariskunnan menneen tuonne päin ja toinen näytti toista suuntaa. Löytyivät sentään eivätkä joutuneet kävelemään Käkisalmeen.

Majoittuessamme hotelliin oli meitä vastassa suomea puhuva vaaleatukkainen nainen. Tehokkaasti hän yritti ohjata meitä hyväksymään jopa neljän hengen huoneita, mutta kuljettajamme tyrmättyä moiset ajatukset totesi tämä kahden hengen huoneita toki riittävän kaikille, joillakin vain saattaa olla neljä sänkyä.

Sama nainen kaatoi meille kahvit ja tsajun ruokailumme päätteeksi. Seppoa alkoi vaivata se, että naisessa ja hänen puhetavassaan on jotakin tuttua. Jostakin sitten tarttui mieleen jokin ko. naiselle sopiva nimikin. Naisen kanssa vuorotteli sitten myös toinen, hieman iäkkäämpi nainen joka hänkin toi mieleen jotakin tuttua. Olimme sitten jo tulossa Viipuriin, kun naksahti muistista, että kyseessä oli nainen, jonka luona Tapio ja Elli olivat perhemajoituksessa käydessämme Käkisalmessa vuonna 1991. Kun Seppo kertoi naisesta Tapiolle, olikin jo muistilokeroista löytynyt hänelle nimeksi Veera. Veera oli tuolloin 1991 mukanamme, kun kävelimme metsien halki Totlammille, oli aamulla vain todennut Tapiolle, että hän lähtee mukaan, oli ilmeisesti kiinnostunut paikoista. Veera oli tiettävästi tullut Käkisalmeen Kostamuksesta. Myös toinen meitä ruokalassa opastanut nainen taisi majoittaa ryhmästämme jonkun pariskunnan vuonna 1991.

7 Milloin uudelleen Kaukolaan?

Tontilla asuvalla Nikolailla on jo runsaasti ikää ja hänellä saattaisi olla meille paljonkin kerrottavaa. Miten pystyisimme järjestämään Nikolain haastattelun? Se tulisi hoitaa mahdollisimman pian.

Totlammilla kävimme ensimmäisen kerran metsien halki kävellen, seuraavana vuonna pienempi ryhmä matkasi perille Belarus-traktorin heinäkärryn lavalla. Kiinnostavaa olisi päästä tutustumaan Totlammin alueeseen paremman ajan kanssa.

Hautapellon Penttilässä kävimme Erkin mukana vuonna 1991. Ohvolassa kävivät ainakin Seppo ja Mirja vuonna 1992. Alueelta löytyisi varmaankin lisää tarkasteltavaa. Samoin Pentin Jussin Penttilästä olisi mukava tietää enemmän.

Nyt toteutuneella Kannaksen matkalla kertyi tietopohjaa niin, että saattaisi olla paikallaan lähteä käymään Kaukolassa uudelleen, vaikkapa pienemmälläkin ryhmällä, maastokelpoiset kulkuneuvot ja tulkki olisivat poikaa.

Löytyisikö sellaisia, joita kiinnostaisi lähteä vaikkapa ensi kesänä hakemaan tietoa ja kokemuksia. Kotiseutumatkaajien rivit ovat harventuneet ja matkatoimistoilla on varmaankin into tarjota meille hyvinkin yksilöllisiä paketteja.

8 Kirjoitus Karjala-lehdessä

Pari viikkoa matkan jälkeen oli Karjala-lehdessä kirjoitus matkasta, se tallennettiin myös sukuseuran kotisivuille. Toimittaja oli valinnut kirjoituksen yhteyteen kuvia, joista yhdessä Mirja tanssi Käkisalmen linnan tilaisuudessa vauhdikkaasti.

Karjala-lehti

Arkeologiaa ja arkkitehtuuria Kannaksella

Aikamatka vuosituhansien taakse

Arkkitehti Sari Kivimäki tarpoo heinittynyttä tietä posket innostuksesta punaisina. Hän löysi etsimänsä: Tihveröisen patsasrakenteisen karjakartanon Pyhäjärven Riiskasta.

Harvinaisen navetan löytyminen oli yksi mieleenjäänyt kokemus Karjala-lehden lukijamtkalla, jossa paneuduttiin Kannaksen arkkitehtuuriin ja arkeologisiin löytöihin. Alansa hyvin tuntevana oppaana oli Sari Kivimäen lisäksi arkeologian dosentti Pirjo Uino. Matka menneisyyteen oli innostava sekä matkalaisille että oppaille.

Arkkitehti Sari Kivimäki teki diplomityötään varten kaksi neljän viikon mittaista suomalaisrakennusten kartoitusmatkaa Kannakselle.
Sari Kivimäki löysi Tihveröisen navetan kartoittaessaan vuosina 1997-98 jäljellä olevia suomalaisrakennuksia Kannaksella diplomityötään varten. Heikohkossa kunnossa oleva navetta sijaitsee venäläisen perheen asuttaman datsan pihapiirissä, jonne matkalaiset saivat ystävällisen kutsun isäntäväeltä. Tosin he aluksi hieman hämmästelivät, kun parinkymmenen hengen ryhmä pyrähti datsan aitan taakse kurkkimaan. Pirjo Uino venäjäntaidolla heille selvitettiin, millä asialla uteliaat olivat.

Sari Kivimäki esitteli rakennusta ja kertoi, että vanhimmat Kannaksen navetoista rakennettiin puusta. Vuosisadan vaihteesta lähtien kivirakenteet yleistyivät ja ennen toista maailmansotaa seinärakenteet toteutetiin monia eri materiaaleja yhdistämällä.

– Vanhat puiset karjakartanot oli perinteisesti toteutettu patsasrakenteisina. Siinä rakennuksen yläosa, luhti, sekä vesikatto lepäsivät vahvojen pystyyn asetettujen puupatsaiden varassa. Aikaisemmin patsaat pystytettiin suoraan maahan, myöhemmin ne asetettiin seisomaan suurten, maahan upotettujen kivien päälle. Patsaat kannattivat muutaman hirsikerran korkuista kehää, jonka päällä kattorakenteet lepäävät. Patsaiden muodostaman kehän sisään, vesikaton ja luhdin antaman suojan alle tai rakennelman kylkiäiseksi salvottiin eläinsuojat omina erillisinä hirsikehinään. Tarvittaessa nämä läävät pystyttiin uusimaan ilman, että rakennelman vesikattorakenteisiin tarvitsi koskea, selvitti Sari Kivimäki.

Patsasrakenteiset karjakartanot hävisivät nopeasti, kun navettoja uudistettiin1920- ja 30-luvuilla.

Tihveröisen patsasrakenteinen navetta on nykyisin varsin huonokuntoinen, mutta siitä on selvästi nähtävillä taidokas rakentaminen.

Kalmistoja ja asuinpaikkoja

Matkan varrella tutustuttiin lukuisiin mielenkiintoisiin arkeologisiin kohteisiin Antreassa, Kaukolassa, Käkisalmessa, Pyhäjärvellä ja Räisälässä.
Käkisalmen linnan muurien suojissa matkalaiset saivat tuntumaa keskiaikaan. Pietarilaisten nuorten ryhmä oli järjestänyt ohjelmaa, johon kuului muun muassa piiritanssia. Vauhdini hurmasta nauttii Mirja Rouhiainen.

Kaukolan Koverilassa tutustumiskohteina olivat muun muassa Kekomäen ja Kulhamäen kalmistot. Karjalan arkeologian isä Theodor Schvindt löysi 1880-luvulla Kekomäeltä kuusi hyvin varustettua ruumishautaa ristiretkiajalta. Kulhamäeltä löydetyt kaksi hautaa oli jo pengottu ja esineistä oli jäljellä vain muutamia yksittäisiä kappaleita.

– Kalmistot ajoittuvat 1100-1200-luvulle. Muita saman ajan runsaslöytöisiä kalmistoja on tutkittu Käkisalmen Suotniemessä, Räisälän Hovinsaaressa ja Sakkolan Lapinlahdella, kertoi Pirjo Uino.

Kekomäen kalmisto sijaitsee keskellä peltoa matalalla kumpareella. Uino mainitsi kuudesta haudasta neljän olleen yhteishautoja, joista kolme oli säilynyt varsin ehjinä. niistä löydetyt vainajien varusteet olivat arvokkaita ja niiden pohjalta on tehty muun muassa kaksi pukurekunstruktiota, Muinais-karjalan ja Kaukolan puvut. Niiden lisäksi haudoista löytyi runsaasti hopea- ja pronssikoruja sekä aseita ja työkaluja kuten sirppejä ja keritsimiä. Koruista ainutlaatuinen löytö oli solkena käytetty hopeinen riipus, johon on kuvattu rukoileva Neitsyt Maria.

Tunnettuja kivikautisia asuinpaikkoja Kannakselta löytyy Kaukolan Riukjärveltä ja Piiskunsalmelta. Kaivauksia suorittivat 1900-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä Julius Ailio ja Sakari Pälsi. Alueen löydät muodostivat aikoinaan Suomen kansallismuseon kivikauden kokoelmien pääosan.

Riukjärven ympärillä olevat asuinpaikat sijoittuvat tasaisesti muinaisen rantaviivan tuntumaan noin 21 metrin korkeudelle.

Vanhimmat löydöt ovat jo esikeraamiselta, mesoliittiselta kaudelta noin 7000-5000 eKr. Eniten löytöjä on kampakeraamiselta ajalta 5000-3200 eKr. Uinon mukaan Riukjärvellä on merkkejä myös varhaismetallikautisesta ja myöhemmästäkin asutuksesta. Siitä kertovat seudulta löydetty tekstiilikermamiikka, rautakauden ja keskiajan keramiikka. Hän arveli alueella olleen yhtäjaksoista asutusta pidempään kuin muualla Kannaksella.

Yksi uusimmista löydöistä on Helsingin yliopiston ja Venäjän Tiedeakatemian inventoinnissa vuonna 1999 löytynyt Valkialammen kivikautinen asuinpaikka.

– Kangasmaastossa sijaitsevalla harjanteella on kolme kivikauden asumuspainannetta eli osaksi maahan syvennettyä talonpohjaa. toisen keskeltä löytyi kairatessa palanutta luuta ja kiviesineen kappale, selvitti Uino. Paikalla ei ole vielä tehty kaivauksia, joten ajoitus on tarkentamatta.

Vastaavanlaisia kohteita ei oltu löydetty Kannakselta aiemmin, muualta Suomesta kylläkin. Sittemmin asumuspainanteita on tavattu Räisälän lisäksi muun muassa Kaukolasta, Kurkijoelta ja Johanneksesta.

Pirjo Uino muistutti, etteivät kivikauden asumukset suinkaan olleet vain siirrettäviä pyöreitä kota-asumuksia, vaan myös vahvan hirsikehikon päälle pystytettyjä isoja suorakaiteenmuotoisia rakennuksia.

Dosentti Pirjo Uino (toinen oik.) selvitti navetan taustaa sen nykyiselle omistajalle.

Päivi Pöljö, Karjala-lehti, http://www.karjala-lehti.fi.

 

[1.7.2003, Onni Rouhiainen]

Aarne oli sinä talvena, kun Veikko syntyi, savotassa Kuorevedellä. Majoitus oli kämpässä, joka oli hirrestä tehty, eikä ollut mitään kämppäemäntää vaan jokainen huolehti itse kaikesta henkilökohtaisista tarpeistaan.

Työ olikin sitten yhtiön tarjoamaa, tehtiin mäntyleimikosta tukkia, jotka kuorittiin pääosin metsässä. Ne ajettiin sitten Kuoreveden jäälle ja kuorimattomat rantaan. Tässä savotassa olin viikon minäkin kun sahaaminen ei oikein kiinnostanut pakkasen takia. Täällä näin myös ensikerran puunkaadossa moottorisahan. Aholan Kalle oli kaatamassa sillä yhtiön puolesta niitä mäntyjä. Saha oli yhtiön omaisuutta.

Saha piti laittaa siellä kämpässä käyntiin, kun se ei suostunut kylmässä käynnistymään. Ahkiolla se sitten vedettiin puun juurelle, jolta piti olla sen verran palstamiehen lapioimaa lunta pois, että sopi sahaamaan. Lunta oli silloin paljon. Tämä kaato oli suuri etu miehille justeerin kaatoon verrattuna, ei tarvinnut lapioida paksua lunta niin laajasti. Tämä saha oli myös aika painava, taisi painaa 15-30 kilon paikkeilla. Jos se sammui maastossa, ei se myöskään helpolla suostunut metsässä käynnistymään. Piti päästä takaisin kämppään.

Aarne kävi kotona. Lauantai-iltana tuli hevosmiesten kanssa ja pyhäiltana tai maanantai-aamuna sitten meni takaisin. Aino ja tytöt asuivat silloin Tapiossa siinä tuvan (pirtin) puoleisen eteisen peräkamarissa, kun Veikko syntyi.

Veikko oli silloin pienenä hyvin terhakka poika. Kun ne asuinrakennuksen rakennustyöt sitten olivat edenneet niin pitkälle, että siellä voi jotenkuten asua, alkoivat ne muuttohommat kangastella mielessä. Taisi olla vuoden 1954 kesä.

Aarne ja Aino olivat jo melkein kaikki tavarat vieneet. Aino ja tytöt olivat jo uudessa kodissa ja Aarne haki viimeistä kärrykuormaa Tapiosta. Kuorma ei sitten enää niin täyteen tullutkaan. Se oli tärkeää, kun Veikko oli vielä Tapiossa (ettei ollut muutossa tiellä). Viimein kuorma oli jo muuten valmis, mutta Veikolle piti vielä löytää paikka. Ja löytyihän se, kun oli kyydissä se pieni keinutuoli , jonka Aarne oli tehnyt. Taisi olla Einari, joka nosti Veikon siihen istumaan ja siinä oli myös pieni huuliharppu pojalla. Sitten Aarne hyppäsi ohjakset kädessä kärryjen peräosaan seisomaan, josta näki kaikkien pysyvän mukana. Ennen kuin kerkesi liikkeelle, alkoi huuliharppu soida ja keinu keinua. Ei siinä tainnut nuoteissa olla järjestystä, mutta ääntä tuli.

Tämä oli semmoinen joka teki kaikkiin läsnäoleviin vaikutuksen. Niin uskon, että monella kävi mielessä 18 vuoden takainen aika, jossa Veikon äidin muutossa oli kaikki täsmälleen päinvastoin.

Niinhän se Veikon elämä alkoi siinä Hakolanlahden sivussa, jota minäkin sivusta seurasin Tapiosta vajaan kilometrin päässä kesää 1959 asti

Maaliskuussa 2002 muisteli Onni-setä

Muuttaessamme 1940-luvun lopulla Ruovedelle oli meillä kaksi hevosta, ruuna “Jehu” ja tamma “Tähti”. Asuimme aluksi Pekkalan kartanon lähellä, niemen kärjessä sijainneessa Kalliolinna-nimisessä huvilassa, jossa asui monia muitakin evakkoperheitä. Tältä ajalta muistan, kuinka isä ja veljeni rahtasivat, luultavasti Iimaassa olevalta erilliseltä metsäpalstalta, tervaskantoja meille polttopuiksi, niistä he pilkkoivat hellaan sopivia palasia. Tervaksista syntyi piippuihin tietysti runsaasti nokea ja mieleeni on jäänyt naisväen säikähdys, kun sitten syttyi nokipalo. Palo taisi sammua itsekseen ilman suurempia seuraamuksia.

Taisi olla ensimmäinen kesämme Omennusperällä, kun isä tuli eräänä aamuna ulkoa ja kertoi hevosten karanneen laitumelta. Jäljet näkyivät tiellä ja veljeni lähtivät hevosten perään. He seurasivat jälkiä pari kymmentä kilometriä ja tavoittivat työjuhdat Korkeakoskelta. Joukolla sitten ihmeteltiin, mikä sai hevoset moiselle matkalle. Pääteltiin sitten, että ne olivat tuumanneet lähteä takaisin Kaukolaan, suunta oli ainakin sinne päin.

Tähdestä minulle ei ole jäänyt erityisempiä muistikuvia, mutta tulkoon kerrotuksi tämä yksittäinen tapahtuma. Hevonen hermostui kerran minuun niin, että kävi kiinni ja heilutteli minua kannatellen hampaillaan paidan selkämyksestä. Olin tyhmyyksissäni jotenkin säikytellyt sitä. Tästä hevosesta luovuttiin jo melko varhaisessa vaiheessa 50-luvulla.

Jehu oli muistini mukaan syntynyt 1937 ja käynyt isän saamien tietojen mukaan sotareissun aina Karhumäessä asti. Muistelen isän kertoneen sen olleen myös Porin lentokentän rakennustöissä, josta seurasi, että se oli kovin arka koville äänille, kuten ukkonen tai ampuminen. Isä uskoi arkuuden olleen seurausta kantojen räjäyttelystä lentokenttätyömaalla. Lentelevät kannon kappaleet olivat hevoseen osuessaan saaneet aikaan pelon ampumisjysähdyksiä kohtaan, ei luultavasti niinkään tykistön tuli.

Mielestäni Jehu oli viisas ja rauhallinen seuralainen. Totesin monesti, että minun täytynee teititellä sitä, koska se oli niin paljon minua vanhempi ja kokeneempi. Pojan kloppina sain usein tehdä peltotöitä Jehun kanssa, lähinnä jyrän ja haravakoneen kanssa. Kokeneena ja kaiken nähneenä se tunnisti, että tämä ajaja oli muita kokemattomampi ja niinpä se esimerkiksi keväällä Kamrik-jyrää vetäessään osasi näytellä minulle niin perin loppuun uupunutta hevosta, se pysähteli vähän väliä huohottamaan ikäänkuin oli tehnyt kuolemaa. Sitten se ilmiselvästi virnisteli minulle, kun sai puijatuksi minua. Kun huomasin tämän enkä antanut sen pettää itseäni, mentiin eteenpäin vauhdilla kuten muidenkin ohjastaessa, kunnes sama yritys toistui taas seuraavalla kerralla.

Jehun selkä oli yläosasta melko kapea, selkäranka kohosi selästä ulkonevana, josta johtui, että ratsastaminen Jehun selässä kävi yleensä istumalihaksille. Jehu oli kuitenkin mielissään jonkun hypätessä sen selkään ja niinpä sillä tuli usein ratsastettua hankalasta tuntemuksesta huolimatta.

Eräänä keväänä, jonkin juhlapyhän aattona, tuulen tyynnyttyä iltaa kohti lähti isä kylvämään Timotei-heinän siementä, joka on hyvin kevyttä ja siten vaatii kylvettäessä tyynen sään. Tuon aikainen heinäsiemenen kylvökone oli poikittain oleva pitkä “laatikko” ikäänkuin yksipyöräisen kottikärryn päällä. Joskus sitä työnnettiin ilman vetojuhtaa kuten kottikärryä, mutta suuremman alan ollessa kyseessä pantiin Jehu sen eteen vetämään sitä. Koska isän oli pidettävä kylvökonetta molemmin käsin, oli hevosen ohjastaminen samanaikaisesti hankalaa. Niinpä isä käski minut mukaansa. En kuitenkaan halunnut kävellä niin suurta alaa hevosta ohjastaen, joten kiipesin sen selkään ja ohjastin sitä ratsailta. Kyllä sitten tuntui istumalihaksissa vielä muutaman päivän jälkeenkin, kylvettävä ala oli peräti kolme-neljä hehtaaria.

Meille hankittiin traktori jo aivan 50-luvun alussa. Joskus pääteltiin Jehun ilmeistä, että sitä otti päähän, kun mokoma meluava kapine oli tullut tekemään sille kuuluvia töitä. Ajoittain Jehulle riitti kyllä töitä, kun traktoria käytettiin myös Pentin tilan töissä Nallilla Teiskossa.

Saattoi olla jo ennen traktoriaikaa, kun olin isän mukana hakemassa tiilialustoja Tapiosta. Matkaa Tapioon oli noin 10 kilometriä. Lavoja oli paljon, kuorma korkea. Hakolan mäessä hevoselta sitten loppuikin sitten vauhti, kuorma pyrki luhistumaan ja isän kanssa työnsimme hevosen apuna kärryä mäkeä ylös. Samanlaisen hevoselle lähes ylivoimaisen tilanteen muistan olleen, kun isän kanssa ajoimme Sourusta jyrkkien mäkien yli isoja olkikuormia pihattonavettamme kuivikkeeksi. Luonnollisesti Jehu hoiti usein tukkien ja polttopuiden vetämisen metsästä, isot heinä- ja viljakuormat latoon ja kaikenlaisia muita tavanomaisia taloudessa tarvittavia tavaroiden siirtämisiä. Siltä löytyi sitekyttä ja voimaa.

Tekniikka oli siihen aikaan vielä monessa suhtessa kehityksensä alkuvaiheissa, näin myös akut olivat vielä kehnoja virtalähteiksi ja ison dieselmoottorin käynnistäminen tuotti yleensä hankaluuksia. Tästä johtuen traktoria säilytetiin navetan vintille johtavan sillan yläpäässä niin, että käynnistys voitiin hoitaa painovoiman avulla. Jarru pohjaan, kytkin pohjaan, viitosvaihde päälle, sitten jarru irti ja vauhdin noustessa riittävästi kytkin ylös, jolloin traktorin massa ja vauhti pyöräytti moottorin käyntiin.

Erään kerran oli traktorin akun tyhjennyttyä myös mäkistartti epäonnistunut ja traktori seisoa jökötti tasamaalla navetan edessä. Keinoksi keksittiin valjastaa Jehu traktorin eteen ja antaa sen nykäistä kone käyntiin. Käynnistys onnistui asiallisesti, mutta olipa meillä naurussa pitelemistä, kun hevonen sen jälkeen käänsi päänsä traktoriin päin ja hörähteli naurun pilke silmäkulmassaan. Ajatteli varmaankin, että tarvitsipa mokomankin kone häntä kuitenkin avukseen.

Jehu oli jo noin kolmenkymmenen vuoden iässä, kun olin opiskelemassa ja siten poissa kotoa. Isällä oli tapana syksyisin, kun viljat oli korjattu ja tuorerehut tehty, aidata koko peltoalue yhdellä piikkilangalla joutokarjalle, samalla laitumella vietti sitten Jehukin päivänsä. Ilmojen viilettyä eläimet ajettiin yöksi sisätiloihin navettaan. Erään kerran olin tullut lauantaina iltapäivällä Turusta viikonlopuksi kotiin ja Kauko sanoi illalla saunan lämmetessä, että käypä sinä ajamassa mullikat laitumelta sisälle, mutta hyppääpä niitä ajaessasi Jehun selkään, et tarvitse ohjaksiakaan. Eläimet olivat tuolla kerralla aivan laitumen perimmäisessä osassa, matkaa navetalle oli lähes puoli kilometriä. Patistin mullikat liikkeelle kohti pihapiiriä ja hyppäsin Jehun selkään. Voi sitä intoa, millä vanha hevonen paimensi karjan kotiin. Se toimi aivan kuin kokenut cowboy-ratsu. Jos jokin mullikoista kääntyi sivulle, kaarsi Jehu innoissaan ohjaamaan sen muun karjan mukaan. Tämän muistelemisesta ja kertomisesta olen pitänyt vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Jehua muisteli vuonna 2002 Seppo

Kun olimme 10-vuotiaita aamulla herättyämme, menimme ensimmäiseksi katsomaan televisiosta lasten jouluohjelmia, esimerkiksi Samu-sirkan joulutervehdystä ja muita piirrettyjä. Myös Lumiukko ja Joulupukin kuumalinja kuuluivat joulun perinteisiin televisio-ohjelmiin.

Äiti laittoi aamupäivän ja päivän keittiössä jouluruokia ja muutenkin teki joulua meille. Meidänkin olisi pitänyt auttaa koristelussa ja muussa, mutta televisio oli paljon mielenkiintoisempi. Mutta kun kuusi tuotiin sisään puolen päivän aikaan, oli kuusta innokkaasti koristelemassa monta pientä käsiparia. Isä laittoi nauhat ja latvatähden ja äidin antamat muut koristeet löysivät tiensä kuusen oksille pienen opastuksen avulla.

Kuusen koristelun jälkeen katsoimme jälleen televisiota ja sillä aikaa oli saunakin jo laitettu lämpiämään. Saunassa käytyämme oli edessä yksin illan kohokohdista: saimme valita itse vaatteet, jotka pukisimme aattoillaksi päällemme. Kaikki muut vaatteet olivat sallittuja, mutta uimapuvut äiti kielsi. Jokainen valitsi mielestään vaatekaapin kauneimman mekon ylleen ja kaikilla oli mitä hienoin olo pukeutumisen jälkeen.

Saunan jälkeen käytiin joulupöytään. Äiti oli kattanut avustuksellamme pöydän nätiksi. Syötävänä oli kinkkua, porkkana- ja peruna- ja lanttulaatikkoa, risottoa eiku siis rosollia (ne meni aina sekaisin), salaattia, sienisalaattia, silliä ja jälkiruoaksi oli luumurahkaa, torttuja, pipareita ja kahvia.

Syönnin jälkeen alettiin innolla odottamaan lahjojen saapumista. Monta kertaa illan aikana kävimme kuistilla katsomassa, olisiko jo lahjat tulleet, mutta ei milloinkaan. Sitten yhtäkkiä ovelta kuului kova kiljunta ja lahjat olivat ihmeellisesti ilmestyneet isoissa laatikoissa kuistille. Lahjat kannettiin vauhdilla kuusen juurelle ja ne jaettiin ja aukaistiin noin kymmenessä minuutissa, siis meidän lasten lahjat. Olohuoneen lattia oli hetkessä täynnä lahjapaperia, naruja ja lahjoja ja innokkaasti katselimme mitä muut olivat saaneet.

Loppuillan katsoimme hymyssä suin telkkaria iloiten lahjoista joita olimme saaneet.

Joulu oli yksi vuoden kohokohdista lähinnä lahjojen takia. Haluaisimme vieläkin, että joulu olisi yhtä huoleton, kuin tuolloin kymmenvuotiaana.

Anni, Emma ja Hanne Lahikainen 18 v.

(lyhennelmä kirjoituksesta sisältyi jäsenistölle marraskuussa 2002 jaettuun tiedotteeseen)

Joulun aikaan kokoonnuimme Ruovedelle Tapaniin kotitilalleni lähes poikkeuksetta yhteiseen joulun viettoon. Jouluateria ja jouluevankeliumi olivat etenkin Helmille, äidilleni tärkeä asia, vaikka en Einariltakaan kuullut muuta kuin positiivista suhtautumista. Perinne jatkui Tapanissa vanhempieni kuolemaan saakka muodostuen lasten jo kotipesän jätettyäänkin yhteiseksi mukavaksi tapahtumaksi.

Eräänä jouluna keskustelu siirtyi Tapanin tilan hankintaan, jonka vanhempani olivat tehneet vuoden-58 aikana. Mainitsin tuolloin pellon raivauksesta, jonka kantojen nostoa ja polttamista olin käynyt katselemassa. Vanhempani alkoivat yllätyksekseni kysellä minulta tarkemmin, mitä olin nähnyt kerroin heille kävelleeni pihasta Saarisen talon lähelle ja tieltä katselleeni kuinka Kauko Rouhiainen sinisellä traktorilla nostolaitteisiin kytketyn koukun avulla veti kantoja ylös. Raivattava alue oli kumpare, joka oli toiminut vasikoiden laitumena ja isommat puut oli kaadettu pois yhtä lukuun ottamatta. Tuosta pitkästä, hoikasta männystä Einari aikoi tehdä lipputangon. Puu taitaa olla vieläkin pystyssä, oli ainakin muutama vuosi sitten.

Kerroin edelleen, että kannot oli poltettu isoissa kasoissa ja suuret nuotiot tuntuivat hieman pelottavilta. Talkoissa oli veljeni Reinon lisäksi joku muukin, en kuitenkaan muista kuka. Tuota eivät vanhempanikaan muistaneet. En tiennyt oliko syksy vai kevät, ilma oli kuitenkin viileä ja heinät ruskean kellastuneet. Muistan ensiksi kylvetyn uudisruista, josta ei kuitenkaan kunnon satoa tullut. Pienen hiljaisen hetken jälkeen vanhempani kysyivät, kuka minulle tuon tarinan on kertonut ?

Selvitettyäni edelleen tapahtumia, erityisesti Kaukon mukana oloa, he arvelivat, että saattaisin muistaa tuon itsekin. Einari todetessa, että Kauko oli ollut vain keväällä -59 traktorin kanssa raivauksella, ymmärsin itsekin vanhempieni epäuskoisuuden. Olinhan vasta maaliskuussa -59 täyttänyt kaksi vuotta.

Saatuani tietää muistoni ajankohdan epäilin itsekin hetken aikaa. Muistot ovat kuitenkin vahvat ja niihin liittyy erityistuntemuksia, jotka ovat kenties vahvistaneet mieliin painumista. Kerroin äidille, että olin ollut tuolloin yksin kävelemässä. Tuo lienee ensimmäinen kerta kun olin yksin päässyt tutkiskelemaan elinympäristöäni. Äidillä oli karjanhoidon ja ruuanlaiton kanssa riittävästi töitä. Luontevaksi ratkaisuksi pakkasten hellitettyä on tullut laittaa poika pois helmoista ulos kävelemään. Raivuulla nähdyt nuotiot olivat sykähdyttävä näky pienelle pojalle, joka uteliaan varovaisesti, suuresti ihmetellen tutustui aikaihmisten tekemisiin.

Marraskuussa 2002, Jukka Rouhiainen

Lienee ollut siinä vuosien 1929-31 paikkeilla jouluaattona. Joulusaunassa oli käyty illan hämärtyessä ja puettu paremmat vaatteet ylle. Vartuttiin kuusen kynttilöiden sytyttämistä ja aika kävi pitkäksi. Meillä oli myös vieras, Simukan Antti (Malaska) , siitä lähimmästä Räisälän puolelta olevasta talosta. Jonkun esityksestä mentiinkin sitten navetan vinttiin, heiniin ja olkikasoihin konttaamaan ja kuperkeikkoja lyömään naisten ollessa saunassa. Kun naiset sitten tuli saunasta ja selvisi missä olimme, selvisi myös että meidänkin piti mennä huuhtelemaan pölyt pois, jotka olimme sieltä navetan ylisiltä saaneet. Tuvan lattialla ei ollut olkia. Sitten kun oli syöty ja kynttilät sytytetty siihen joulukuuseen, luettu siitä isosta kirjasta se joulun sanoma, niin kuului eteistä sitä outoa ääntä, jota me nuorimmat olimme kovasti varttuneet.

Tuvan ovi aukeni ja siitä oven raosta työntyi sellainen laatikko ja torppa sikki(pitäisikö olla torppasäkki?) tuvan puolelle. Joulupukki ei kumminkaan tuvanpuolelle kerinny. Tässä laatikossa oli sitten meille nuoremmille erilaisia esineitä, jotka oli kaupasta ostettuja. Siihen aikaan kovin harvinaisia. Se torppasäkki sitten sisälsi neulonnaista ja kankaisia varusteita, jotka lienevät valmistuneet siellä tuvan puolella meidän nukkuessa. Ne kuusenkynttilät sitten sammutettiin että riittäisi joulu- ja tapaniksikin. Laitettiin myös lyhyeksi palaneita kynttilöitä uusiksi. Tämä lieneekin muistoja ensimmäisistä jouluaatoista. Kirjoittaja oli silloin 5-7 vuotias.

Joulukirkossa

Olin silloin alle kouluikäinen, jota muistelmani koskee. Lienee ollu jouluaatto, kun isä ja äiti lähtivät sedälle kylään. Minä ja veljeni oli mukana. Menimme sedän luokse sinne Hautapeltoon. Menomatkalla oli kylmä ja hyvä tuuli. Siksi minä olin paljon sen kirkkoreen vällyn alla. Kun oli suojainen paikka tuulelta sain nousta vällyn alta katsomaan missä, miten mennään. Jouluaattoyönä sitten nukuimme siskonpedilla Erkin ja Reinon kanssa, saattoi siinä olla Meerikin. Sieltä meidän nukkumapaikasta eivät tahtoneet sitten ne äänet loppua, vaikka aamuyöllä oli tiedossa aikainen herätys. Sitten joulukirkossa erityisesti on jäänyt mieleen iso kuusi, jossa oli paljon kynttilöitä, jotka palaessaan lepattivat. Se pappi oli mielestäni ennen näkemättömän koreassa viitassa. Olimme ensimmäisessä penkissä joten läheltä näki. Se lienee ollut toisille haittana, kun emme malttaneet olla tarpeeksi hiljaa ja paikoillaan. Kun sitä laulamista ja puhumista kestiniin kauan, vaikka monien kynttilöiden palaminen näyttikin siinä isossa kuusessa jännältä. Mutta loppuihan sekin sitten aikanaan. Paluumatkasta sedälle en muista paljon kuin oli hämärää. Olimme sen joulun ja tapanipäivän sedällä. Ne päivät meillä pojilla meni ulkona mäenlaskuhommissa, sitten illoin ja aamuin oli sisällä aikuisten mielestä liian vilkasta.

Iloittelu

Meillä kotona lienee ollut vanhemmilla veljillä lupa pitää tapanina nuorten iloittelu piirileikkien ja tanssien merkeissä. Isä ja äiti oli antanut sen nuorten iloittelu illan pitää kerran talvessa, samoin kesällä kerran. Silloin isä ja äiti oli kylässä. Ehtona oli, ettei saanu jälkipuheita kuulua rähinöistä. Tasapainona näille iloitteluille oli myös kerran talvi sekä kesäkelillä raamatun selitys tai hartauspäivä, joissa oli myös väkeä Räisälän puolelta. Tupa oli aina melko täynnä, paljon lisäpenkkejä. Niissä myös kastettiin monta lasta. Muistan kerrankin oli 3, yksi Räisälän puolelta 1 ja yksi omasta talosta. Tämä siksi kun kirkolle oli 10 km ja kulkuvälineet huonoja.

Muisteli marraskuussa 2002 Onni Eskonpoika Rouhiainen.

Mirja Rouhiainen esitteli tammikuussa 2001 Erkki Rouhiaisen 80-vuotispäivillä vintiltä löytämiään mustakantisia vihkosia, joihin hänen isoisänsä ja isoäitinsä olivat merkinneet muistiin tapahtumia ja tuntemuksia talvisodan ajalta ja sen jälkeen. On syytä muistuttaa lukijalle, että Simolla oli ensimmäiselle evakkomatkalle lähdettäessä ikää 56 vuotta ja kun perhe viimein pääsi asettumaan omaan taloon Parkanossa, täytti Simo jo 67 vuotta.

Historiatiimi on poiminut päiväkirjasta nämä otteet. Teksti noudattaa alkuperäistä, musteella käsin kirjoitettua tekstiä niin, että ainoastaan joissakin sanoissa on selvyyden vuoksi tehty pieniä korjauksia, mutta pääosin teksti on tarkoituksella jätetty alkuperäiseen kirjoitusmuotoonsa. Paikkojen ja ihmisten nimet ovat myös niin kuin ne on kirjoitettu (tai niin kuin ne on pystytty tulkitsemaan), eräissä tapauksissa kuitenkin on nimen perään sulkumerkeillä erotettuna merkitty nimi oletetussa oikeassa kirjoitusasussaan tai vain kysymysmerkillä.

Kirjoitukseen on lisätty väliotsikoita, jotta lukijan olisi helpompi ymmärtää tapahtumien yhteys sodan ja evakkotien kulloiseenkin vaiheeseen. Simo oli myöhemmin täydentänyt tekstiään ja nämä täydennykset sijoitettu muun, aijankohtaansa liittyvän tekstin yhteyteen.

Kesäkuussa 2003
Seppo Rouhiainen

Talvisota

Asuessani Kaukolan pitäjän Hautapellon kylässä Kannaksella piirrän tähän muistiin muistelmia sodan viimeisten viikkojen ajalta kotonani.

Oli joulunpyhät kun sotapoliisit antoivat tietoomme nimismiehen määräyksen, että viljat on pantava säkkeihin ja kuljetettava heidän määräämiinsä varastopaikkoihin. Ainoastaan kolmen viikon varasto saa jättää. Jota moni isäntä vaan nimellisesti noudatti. Kun sotilaat rintamalta tiedottivat että rintama ei murru. Ja eipä poliisitkaan katsoneet velvollisuudekseen tinkimättömästi noudattaa annettua määräystä.

Samoin seurasi kehoitus että koneet ja arvokkaampi liikkuva kalusto olisi myös vietävä asemalle lähetettäväksi Keski-Suomeen. Joka myöskin sai haltioiltaan vaan osalta kannatuksen. Epäiltiin että pikemmin ne sitten ilmapommitus tuhoaa. Ja eipä suotta sillä nähtiinhän monta kertaa kuinka ryssän lentokoneet 60-70 lukuisina ylitsemme liitivät ammuskellen konekivääreillään jos missä liikettä näkivät ja pommittivat Kaarlahten, Hiitolan ja Ojajärven asemia. Tämän lisäksi pudotettiin pommeja kyliin, metsiin ja minne sattui sekä yöllä että päivällä.

Tälläisin oloin kuluivat viikot ja lisäksi alettiin käskeä, että 16 vuotta nuoremmat ja yli 60 vanhukset on siirrettävä pois sotatoimiin kuuluvalta alueelta, joka toteutuikin lähemmin määrätyssä järjestyksessä aina sitä mukaa kuin evakuointiin junia järjestyi. Ja eipä suotta, sillä olihan siellä kaameutta kaikenlaista. Oli räjähdyspommeja ja yöllä oli valopommeja, joita lentokoneet heittelivät. Se niistä.

Mutta kuului itse rintamalta useina päivinä yhtä mittaista jyrinää jota järeät tykinlaukaukset säestivät. Väliin yltyi tuo jyske yhtä mittaiseksi rumputuleksi jota kesti päiväkausia. Niin kuului mutta jyrinä siirtyi eteenpäin viikkojen kuluessa josta huomasi, että asia ei ole meille edullinen.

Talvisodan rauha ja lähtö evakkoon

Ja viimeisenä sodan päivänä olikin huomattavissa pitkä askel Suomeen päin missä raskas tykistö oli ryssän asemia tulittamassa. Ratio tosin ilmoitti, että viime yönä on ulkomailta tullut tieto, että Suomen ja Neuvostovenäjän kanssa on tehty rauha, joka kumminkaan ei tuntunut mitenkään todelta kun sota ankarampana jyrisevän kuului. Vasta sitten kun tuli kello 12, lakkasi tykkien jyske ja Ministeri Tanner julisti ration kautta kansalle, että rauha on tehty ja Suomen raja kulkee Enson Koitsanlahden suuntaa määräten tarkoin kunnat joita raja silpoo.

Nyt oli syytä ajatteluun ja suruun, sillä olimmehan nyt ehkä kauempana Venäjän puolella kun rintamasta. Ja talo kaikkine kaaveineen ja karjoineen olisi Suomeen saatava ettei jää ryssän sotasaaliiksi. Alettiin ajaa ja pakata – teiden varsiin ja rautatieasemille. Mutta kuinkas kerkisi parissa päivässä kun asemalle oli matkaa 11-18 kilometriä ja paras miesaines oli rintamalla ja toiset patteritöissä – siis kaikki jotka kykenivät oli sotatoimissa. Ja niin jäi paljon kalustoa, koneita ja viljaakin taloihin ja tien varteen ajettuna. Vaikka vilja oli jo aikaa ennen käsketty pois ajamaan – ja nyt viimeiseksikin vaadittu ensin vilja ja vaatteet matkalle saattamaan, sitten muita tavaroita mikäli ennättää.

Mutta kaikkia sinne jäi. Joskin aseman lähellä asuvat paljon saivatkin mukaansa niin kauemmaksi jäi paljon. Jäi koneita, jäi kärryjä sekä viljaa että eläimiäkin jotka viimeksi mainitut sotilaat ampuivat jos ei isännät itse niitä teurastaneet.

Lypsykarja tosin suurimmalta osalta sai Suomen puolelle, vaikka kymmenittäin niistäkin jäi kuolleena tien viereen kun ei jaksaneet enää tehdä matkaa. Vielä rajan tälle puolen saatuinakin katosi niitä karjoittain, joita isännät keskikesään asti kävivät etsiskelemässä ja sattuivatpa jonkun löytämäänkin.

Ja sitten ne lihatavarat, joita junassa kuljetettiin. niitä meni mikä mihinkin. Menipä alla mainitultakin sika ja 8 lammasta Alavuudelle vaikka äetsä oli määräasema. Siellä ne sitten huollon toimesta pilkkahintaan rahaksi muutettiin. Ja paljon viljaa ja kappaletavaraa jäikin teille tietymättömille.

Se niistä, mutta ihmiset ne kuskattiin määräkuntiinsa taikka niiden viereisiin kuntiin. Kun näet asutuspula oli olevinaan ettei muka mahdu majoitettaviin paikkoihin vaikka useat suuret asuinrivit olivatkin miltei tyhjinä, sillä eihän muutaman markan vuorokausivuokrasta kukaan evakoita laskenut loistaviin kulttuurisaleihinsa, vaan aukaisi oven palvelijainsa pokseihin. Jotka vuorostaan saivat armon oleskella isäntäväen kanssa yhdessä rivissä (eli asuinrakennuksessa). Näin ahtaisiin ja vaatimattomiin asuntoihin sullottuina alkoi tauti esiintyä huomattavan laajassa mittakaavassa siirtoväen keskuudessa. Moni heistä sortuikin kohta ensi kuukausien kuluessa ennenaikaiseen hautaan.

Elämää evakossa keväästä 1940 kesään 1941

Kevät kului ja tuli kesä, monine kylmine kevät ahavineen. Keskikesä oli lämmin ja aurinkoinen, joten monessa kohti viljat ja heinätkin kuivuudesta kärsivät, jopa seisoalleen kuivuivat. Josta oli seurauksena, että heinä- ja viljasato jäi useassa kohti mitättömän pieneksi. Josta taas oli seurauksena, että hinta nousi ennen kuulumattoman korkeaksi. Niinpä ostettiin vehnän pahnoja jo [vuoden 1941] helmikuulla 90 ja kauran pahnoja 1,50 penniä kilo. Heinät, jos niitä mistä saikaan, maksoi 2-3 markkaa kilo. Näin korkeat oli rehun ja oljenkin hinnat Huittisten kunnassa, paikassa sellaisessa, jossa suuret määrät olkia poltettiin pois vastukkeenta normaalisina satovuosina. Mutta talvena 1940 [1941?] Matinpäivänä kerrottiin, että Jokisivulla on purettu olkikattoja karjan ruuaksi.

Ihmisten ruuasta tällä paikkakunnalla ei ollut puutetta, sitä riitti ulos vietäväksikin. Ja sai sitä ostaa minkä kukin tarvitsi, vaikka korttien kanssa, joka säännöstely oli sama yli koko valtakunnan. Hinnat elintarpeilla oli huomattavan korkiat: ruisjauhot maksoivat 3.75, vehnäjauhot 6.25 ja maito 2.20, voi 35.- kilo sekä lihat raavas 15-19, lammas 20-23 ja sika 32-35 kilo. Sillitkin maksoi 22, silakat 7-10, hauki 20, kuha samoin 20-25.

Mutta toukokuun puolivälissä [1941] säännösteltiin kalojen hinta ja maksoi hauki 14, ahvenet 10 ja säret sekä silakat 5 markkaa kilo. Liha katosi vähiin, hinta kohosi. Jauhot myös väheni ja annos vähennettiin 300-200 rammaan. Kevät oli kuiva ja karu, kylmät tuulet puhaltelivat hävittäen syyssatoa.

Oli kesäkuun 4. päivä 1941. Erkki, Meeri ja äiti oli lähteneet Lauttakylään aseveli-illan viettoon, jonka kaukolaiset oli järjestäneet aivan kun erojaisjuhlakseen, sillä moni heistä oli jo siirtynyt uusille asuinpaikoilleen, mutta oli tullut tänne jättämään valituksia luovutetulle alueelle jääneestä omaisuudesta, joka yleensä oli hyvin epämääräisesti arvioitu ja niin oli järjestynyt vielä yksi, ehkä viimeinen illanvietto, jossa kaukolaisia oli niinkin runsaasti koolla.

Minä yksin tässä, toiset siellä – ajattelin – toinen kevät on oleilla tässä Heikkilän talossa, mutta missä kolmas — tänään paalutettiin tästä Pyhäjärven isännälle kotikamaraa mutta — missä meidän — ehkä jossain Savossa Kuopion takana. Sinnehän monet jo ovat menneet. Sinne on annettu Kaukolan lupa tehdä joukkomajat. Sinne paalutetaan kotikamara. Monet sitä jo siellä viljelee, toiset täällä kutsua odottaa. Jotkut taas ovat tarjouksen hylänneet, kun tuntuu mahdottomalta elää metsän korvessa, jos ei ole ees kattoa pään päällä eikä saa keneltäkään vuokrata kun monien kilometrien päästä.

On sunnuntaipäivä 8.6 kuulta, kylmä kolea kuten monet edellisetkin päivät. Ratio ilmoitti Maaningalla olleen pakkasta 8 astetta ja pari oli täälläkin. Karu kevät oli monen syysvehnävainion tuhonnut että vaan muutamia hujeloita oli jälellä. Laidunmaat oli ruohosta niukat, joten siirtolaisten oli niitä vaikea saada muualta ku maantien kanavasta. Niinpä minunkin täytyy pitää varsaa tallissa kenties kuinka kauan. Vanhempi hevonen piti laittaa Itä-Suomeen linnoitustöihin, että saa tarvittavan eineen. Sinne lähti myös molemmat poikani ansaitakseen rahaa, jolla voipi elämää täällä jatkaa, sillä eläminen on kaikki rahalla hankittavaa ja on kallista.

Viljaa olisi kylvetty vaan ei saanut maata kun 5,5 aaria, johon tehtiin perunaa ja muita juurikasvia. Tälläisillä satotoiveilla sitä saa jäätä syyssatoa odottamaan.

Saksan hyökkäys Venäjälle kesällä 1941

Oli kesäkuun 16 päivä. Sain pojiltani kirjeen Savonlinnasta eli oikeammin sanoen Säämingistä, jossa oli että siellä on kaikki asekuntoiset kutsuttu kertausharjoituksiin ja että työmiehiltä on lomalle pääsy kielletty, joka huhu kierteli jo täällä Huittisissakin. Ja 18 päivä se olikin todellista ja täydessä käynnissä. Aamulla 10 aikaan tuli sotilas tähänkin taloon (Heikkilään) antaen lähtökäskyn isännälle, rengille ja hevoselle, jotka kaikki piti olla jo kello 15 Lauttakylässä, jossa oli määrä kokoontua ja jossa kolmattakymmentä linja-autoa oli lähtövalmiina edelleen auttaakseen [tässä on myös Simon myöhemmin tekemä merkintä, että autoja oli 47 eikä kolmattakymmenettä]. Ajan kuluessa oli nuo autot kaikki lähteneet ties minne ja myöskin kokoon kutsutut miehet ja hevoset.

19. päivä oli hiljaista, ainoastaan toistakymmentä heinälastissa olevaa kuorma-autoa kulki Lauttakylän ohi. Yöllä sanoivat kuuluneen lentokoneiden lauman lentäneen itää päin. Hanko kerrottiin palavan, useille laivoille ration kautta annettiin määräys kulkea Pohjanlahden satamiin, kuka mihinkin satamaan.

Lapsia kaupungeista siirrettiin maalle, niin tuotiin tähänkin taloon 5 lasta ja niille hoitaja, jotka majoitettiin isoon saliin. 22. päivä tätä kesäkuuta läksi isäntä reserviin, jossa jo pari päivää oli oleskellut, mutta nyt lähti sinne jonnekin ja myös molemmat talon työmiehet, joten minä ja vanha pappa jäätiin kotiin.

Samana päivänä (22) alkoi kuulua uutisia Saksan sotatoimista Venäjällä, joka julistettiin Hitleriltä 20 päivä. Oli juhannusaatto, vähän näkyi enää miehiä liikkeellä. Jotka oli sotilaskelpoisia paikkakuntalaisia nekin venäjänmielisiä. Jotka eivät tahdo taistella isänmaan ja sen vapauden puolesta.

Valkeni Juhannuspäivä kirkkaana ja aurinkoisena kun edellisetkin päivät. Vaimoni kiiruhti kirkkoon Meerin [tytär] kanssa ja minä yksin jäin kotiin kuulemaan mitä uutta ratio kertoo Juhannussaarnan kera. Ja niinpä kuului päiväuutisissa, että Saksa sotii venäjää vastaan Itä- ja Mustanmeren välisellä rintamalla kaikkialla ja lentokoneet ovat ilmataisteluissa tuhonneet lukuisia Venäjän lentokoneita, joiden kokonaisluku ilmoitettiin taistelussa 200:si ja maassa tuhottujen kanssa 1500:si, joka on suurta menoa vaikka isossakin taistelussa. Iltapäivällä tuli tietoja, että venäläiset lentokoneet oli pommittaneet Suomen laivoja Ahvenansaaristossa sekä ammuskelleet kalastajia Immolanjärvellä.

Jatkosota

25. kesäkuuta oli samoin kaunis ja aurinkoinen, ja niinpä venäläiset lentolaivueet oli jo varhain klo 7 Suomen kaupunkeja pommittamassa. Päivän kuluessa olivat he pommittaneet 8 kaupunkiamme ja sen lisäksi paikkakuntia Pohjois-Suomessa ja Nokiaa. Päivän kuluessa ammuttiin 23 konetta alas ja yhden pakottivat meidän lentokoneemme laskeutumaan maahan joka saatiin suomalaisten haltuun täyskuntoisena. Samana päivänä ilmoitti hallitus eduskunnalle maassa vallitsevan tilanteen, että miten sen rauhaa oli rikottu venäläisten taholta. Eduskunta päätti, että maata on puolustettava kaikin käytettävissä olevin keinoin.

26. päivän edellisenä yönä oli Turussa 10 ilmahälytystä. Lauttakylässäkin oli eilen 10-11 välillä ilmahälytys, mutta koneet kulkivat kaukaa ohi Nokialle, jossa ne saivat seuraa Tampereen hävittäjiltä, jotka kuuleman mukaan pudottivat alas 6.

26. päivä kesäkuuta klo 20.25 antoi tasavallan presitentti Ryti julistuksen, että Suomi on sodassa Venäjän kanssa kaikin käytettävissä olevin keinoin. Ryssän ilmavoimat pommittivat Kotkaa, Helsinkiä, Turkua, Raumaa, Suurpyyta ym. Turkua vastaan osallistui 100 konetta, jotka ampuivat konekivääreillä työhönsä menomatkallaan olevia. Turussa paloin 18 kivitaloa ja puutaloja 100, vaurioitui toistasataa. Kuolonuhreja oli 13 ja 29 haavoittui. Satojen perheiden koti ja omaisuus tuhoutui sekä Turun vanha linna sai pommeja osakseen.

Seuraavina päivinä ilmoitettiin ainoastaan pari kolme konetta, jotka saivat vähäistä hävitystä aikaan. Sen sijaan kertovat uutiset, että Venäjällä saksalaiset lentokoneet ovat tehneet laajaa hävitystä. Pietarikin on jo palanut monta päivää. 29. päivä antoi Mannerheim sotajulistuksen armeijalle. Roosevelt pyytää kongressilta lisävaltuuksia ja rajatonta upseerien armeijassapalveluaikaa. Ryssä alkoi häiritä Suomen asemia ratiossa, mutta täällä Länsi-Suomessa se ei tuhoa kuulemista.

Lauantaina 27. päivä 1941 sytyttivät venäläiset tuleen Enson massatehtaan hiilivaraston, 2 taloa ja räjäyttivät selluloosatehtaan ja ammuskelivat Imatraa, Tainiokoskea ja Vuoksenniskaa konekivääreillä lentokoneesta. Samoin tekivät pommituslentoja monille eri paikkakunnille pudotellen pommejaan kylän metsiin sekä Rovaniemen kauppalaan saamatta mitään mainittavaa aikaan.

Saksalaiset ovat tuhonneet Venäjän armeijaa ja sen kalustoa. Yli 2000 eri kokoista hyökkäysvaunua, satoja tykkejä sekä muuta materiaalia, ottaneet 40000 vankia ja on vahvasti saarrettu armeijakuntaa, joiden on pakko kohta antautua aseineen. Lentokoneita on ilmoitettu yli 400 tuhotuksi. Saksalaisilla mennyt 153 konetta, Venäjän sotamateriaalin suurimman osan arvelevat saksalaiset jo tuhotuksi, koska Itämeren maissa oleva rintama on heidän havaintojensa mukaan riekaleina.

Suomesta ilmoitetaan rintamalla tykistövalmistelua ja partiotoimintaa sekä joitakin venäläisiä lentokoneita on pommitellut kuljetus- ja matkustajalaivoja sekä ammuskellut konekivääreillään saaden ainakin yhden kuollon uhrin. Ensosta polttaneet 4 taloa ja kartonkitehtaan.

Yli 600 tykkiä jo vallattu. Kouno [?] Lemperle, Vilna, Väinönlinna, Violistokin itäpuolella 2 armeijaa saarrettu, Minski vallattu.

Ensossa edellä mainitun lisäksi merkittävä, että lauantain kello 3 sytyttivät venäläiset 3 taloa ja kello 4.20 4 taloa palamaan sekä hiilivaraston ja räjäyttivät sulfaatti-, sulfiitti- ja kartonkitehtaat. Suomalaiset sunnuntai-iltaan mennessä ampuneet alas 35 venäläistä lentokonetta, joista 4 sunnuntaina.

30. päivä kesäkuuta klo 3.10 ilmoitti Moskovan ratio, että suomalaiset joukot ovat Kannaksella Käkisalmen piirissä taistelussa meidän joukkojen kanssa. Tuntia myöhemmin tuli posti tuoden kirjeitä sotilaita, jossa isäntämme Paavo oli kirjoittanut vaimolleen, että ovat lähellä meidän kotikontua.

1.7. neuvostolentäjät pommittivat seuraavia pk 26.6. Perniö 1 siviili kuoli, Salossa 2 k ja 2 haavoittui, 2 taloa paloi ja toistakymmentä vaurioitui. Tammisaaressa muutamia taloja, Hiittisissä kuoli 1. Siuntioo, Tenholaa, Kotkaa ja Haminaa 30.6.. Kouvolaa, Karhulaa, Heinävaaraa ja Kulaa [?] joissa ei tapahtunut huomattavaa, samoin H.l Arttuurusta eräs lentokone tulitti konekiväärillä, 60 matkustajaa, ei osunut.

Siipan[?] vallattu, paljon tankkeja tuhottu, venäläisten vastarinta murrettiin. Liettuan ja Latvian kautta ovat Venäjän erään divisioonan saartaneet Itämeren rannikolle täydellisesti. Minski vallattu. 42 konetta alasammuttu ja 70 tuhottiin. 3.7. ilmoitettiin 2. päivänä tapahtuneen useita pommituksia Suomen alueella, joissa 1 lääkäri ja sairaanhoitaja sai surmansa ja yksi kirkko ja pappila paloi. 1 lentokone ammuttu alas. Piolastokista ovat saksalaiset saaneet suunnattoman sotasaaliin.

Miittan Porisoflalnon Kaavelin Pruutjoen yli menivät saksalaiset ja ennen ylimenoa valtasivat edellä mainitut paikat, joten ensimmäinen osahyökkäys suunnitelmasta oli saksalaisilla suoritettu. Ja alkoi jälkien siivous, jota olikin tavallista runsaammin, kun arvioiden mukaan suurin osa Venäjän sotakalustoa oli joko vallattu tai tuhottu, sekä niiden mukana satoja tuhansia sotilaita tuhottu ja joutunut saksalaisten vangeiksi. Mutta eteneminen jatkuu, edessä on tietämän mukaan pitkä Taalin linja, joka kulkee aina Laatokasta Mustallemerelle. 8.7. jo kerrotaan jonkun senkin pesäkkeistä joutuneen saksalaisten käsiin.

Samana päivänä antoi Suomen uutistoimisto tietää, että suomalaiset ovat edenneet itärajalla huomattavan pitkän matkan, ja että taistelussa Lahdenpohjan tienoilla on vihollista työnnetty penikulman verran taaksepäin ja vallattu useita hyökkäysvaunuja. Mutta ilmapommitus oli raskaasti tuhonnut Kotkan kaupunkia, josta kymmeniä taloja oli palanut. 9 lentokonetta kyllä kahden viimeisen päivän aikana oli ammuttu alas.

Heinäkuun 9. päivä oli aurinkoinen ja kuuma, savua näkyi ilmassa koko päivän, mutta mistä tulee? Kai Helsingistä, siellä paloi kai vielä tänään useita taloja ja 8 kivitaloakin vaurioitui ja parisataa ihmistä sai vammoja, joista 23 kuoli. Edelleen jatkui pommituslentoja Suomen alueella, mutta niistä on ilmoitettu tulokset vähäisiksi, ainoastaan joku talo tuhoutunut tai metsäpalo syttynyt. Sen sijaan on alaspudotettu noita turmanlintuja joukon toistasataa.

19. päivä heinäkuuta ilmoitettiin, että suomalaiset joukot etenevät kahta puolta Laatokkaa Leninkraattia kohti ja että Käkisalmen yläpuolella on käyty ilmataistelu, jossa 8 ryssän konetta ruhottiin. Samoin huhussa kerrottiin, että Kaukolassa Matti Pitkäsen talossa on sotilaamme majailleet. Myöskin ilmoitettiin, että mahtava Taali-linja on kokonaan murrettu ja Kiova on saaarrettu, Malenski vallattu ja saksalaiset etenevät itää kohti Priketin soiden suunnalla. Samoin myös Viron suunnalla Pihkovaan ja Lenikraattia. Täällä on tavattu naissotilaita sekä nuoria katentteja, joten näyttää siltä, ettei ryssät enää saa riveihin riittävästi täysikäistä sotaväkeä. vaan panee korvikkeiksi edellä mainittuja.

Edellä mainittu Malenski oli vaan saarrettu ja sen saarron tuhoamistaistelu kesti vielä kauan, mutta suuri oli tulos. Muiden muassa vankeja oli 35 tuhatta ja sitä mukaa muutakin materiaalia. Samoin Kiova, jonka mottia vieläkin riisutaan, osottaa samanlaista tuhotaistelua. Molenskin mottiin venäläisest lähettivät apujoukkoja, jotka myös jäivät mottiin ja joutuivat saman tuhon alaiseksi kun Molenskissa olleetkin joukot. Ja kun edellä mainitut motit on puhdistettu tulee nähtäväksi esiin kolme suurta ja samalla ehkä käänteentekevää saartoa, nimittäin Lenikraat, Moskova ja Otesa, jotka kaikki näyttää olevan yhtä läheisesti saksalaisten tavattavissa. Niin pian kun Viron puhdistus polseviikeista on täysin tehty.

Suomessa toimii joukot Laatokan molemmin puolin jatkuvalla tarmolla huolimatta siitä, että Englantikin on tehnyt hyökkäyksen 40 lentokoneen voimalla Liinhamariin saaden osakseen 28 lentokoneen tuhon itselleen. Samoin tekivät myös suomalaiset hyökkäyksen ryssän asemia vastaan vallaten kiivaan taistelun kautta ryssiltä suuren sotasaaliin johon kuului 15 veturia, 200 vaunua, 1500 hevosta, 100 autoa ja raktooria, 300 kranaatinheittäjää ja erilaista tykkiä, 10000 kivääriä, 400 pikakivääriä, 250 konekivääriä sekä 10000 vankia. Tämä kaikki tapahtui heinä-elokuun vaihteessa. Samoin sai saksalaiset Virossa myös 10000 vankia ja sitä mukaan muuta materiaalia. Edellä mainittujen lisäksi ilmoitettiin viikon kuluessa, että kriketinsoiden eteläpuolella ovat unkarilais- ja romanialaissaksalaiset joukot kiivaiden taisteluiden kestettyä jo useita päiviä tuhonneet ryssän useita armeijakuntia ja saaneet hirmuisen sotasaaliin ja toistasataatuhatta vankia. 317 hyökkäysvaunua , 85 tykkiä, 5250 kuorma-autoa sekä menettänyt kaatuneina yli 200000 miestä.

Virossa ovat saksalaiset myös vallanneet Tapan ja Narvan kaupungit ja niin ollen päässeet Suomenlahden rantaan sekä saaneet haltuunsa Rakveren rantatien ratioaseman ja niin ollen täysin saartaneen Tallinnan.

Suomessa ovat myös joukkomme lyöneet ryssät asemistaan lähtemään ja järjestävät heille suurta mottia, joista lähemmin tuonnempana. Tämä 10.8.1941 mennessä tapahtunut.

Siirrymme aikaan 16.8. Jo tähän mennessä kuultiin puhetta Hiitolan ja Kirvun sekä Elisenvaaran olevan suomalaisten käsissä, joista osaksi oli uutisia ratiossa ja sanomalehdissäkin, mutta vasta 16.8. ilmoitti Karjala edeltä mainitut nimet ja lisäksi Kaukolan ratio samoin lisäsi Lahdenpohjan ja Jaakkiman sekä Sortavalan joten Laatokan pohjoispää oli Suomen aina käkisalmea ja Aunuksen linnaa myöten ja ehkä vähän ohikin.

Samalla kerrottiin, että Rautjärvi, Kirvu ja Kaukola oli saatu verrattain ehjänä, vieläpä Hiitolakin, mutta Elisenvaara sen sijaan hyvin täydellisesti tuhottuna ja Jaakkima sekä Lahdenpohja vahvasti miinoitettuna. Samoin ilmoitettiin Saksan lentoaseen pommeilla tuhonneen Laatokan Vienan Lahdenkankaan sulut ja katkoneen kaikki Pietariin johtavat rautatiet valmistaen sillä tavoin täydellistä Pietarin saartoa, johon mottiin tällä kertaa kuului Viipurikin. Mutta kauan ei kestänyt kun Viipuri ja koko Karjalan kannas aina Terijokea tai oikeammin entistä rajaa myöten oli Suomen, vieläpä Mainilan mutkakin oli oijaistu Lempäälään asti. Josta kauemmas Suomen joukot eivät aikoneetkaan jatkaa.

Paluu Kaukolaan

Oli elokuun 20. päivä kun meitä kaukolaisia 165 henkeä äetsän asemalle kokoontuneena odotteli lähtöä Kaukolaan ja saman päivän iltana lähti juna kuljettamaan kaukolaisia kohti Karjalaa, johon 22. päivän kuluessa saavuttiin vaikka Parikkalasta, jossa oli rajatoimisto oli autoilla matkaa jatkettava. Siitä huolimatta saavuttiin saman päivän iltana Kaukolan Kuntalaan siitä huolimatta, että Hiitolassa puhkesi auton kumi ja jouduimme siinä ryssän lentokoneiden kohteeksi vaan onneksi oli lähellä ilmatorjuntapatteri, joka koneet karkoitti takaisin Laatokalle. Kilpola oli näät vielä ryssien hallussa. Yövyttiin Kuntalassa, jossa oli täydellinen ryssän haju, että olisi voinut hengittää. Mutta seuraavana yönä oli jo toista kun omat Kaukolan naisväki päivällä tekivät suursiivouksen pesten ja puhdistaen huoneet.

Miehille alkoi paikkakunnan lähempi tarkastelu kuinka kodit oli säilyneet ja mitä elämä täällä tarjoaa. Iloksemme saimme todeta, että ainoastaan 3 asuinrakennusta oli palanut, nimittäin Puputin, Ruotsin ja Juho Montosen eli Tontin Jussin. Ensin mainitusta koko kartano haaskattu, lisäksi oli Pajoulan [?] puimakuuri poistettu ja Saviaholta ja muualtakin lautaiset latojen seinät . Akkunat oli poikkeuksetta kaikki säretty ja ovet haaskattu. Roskaa paksulti tuvassa ja pihalla sekä myös aitoissa, joten siivoustyötä riitti aina talveen asti. Asukkaille annettiin lupa tulla sitä mukaa kun kodit ja muut elämän mahdollisuudet sallivat. Vaikka maataloustyöt olisi tarvinneet koko asujamiston heti paikalla, että olisi saatu heinät tehtyä, touot ja perunat kasaan, joita viimeksi mainittua olikin huomattavasti, joskin sato oli heikko. Paitsi alla mainittua jonka 2,5 hehtaarin peruna-alasta sai kaksi kolmatta osaa kasaan ja luovutettiin 6300 kiloa yleiseen kulutukseen ja paikkakunnan eri yksilöille. Tuokin erä tuli aivan talven erässä ylös otetuksi ja viimeinen jäi talven alle.

Talvi olikin ankara ja puutteesta rikas, kun rehut ja ihmisten muona oli niukkaa, vaan nälkään ei kukaan kuollut ja tuli kesä 42, se oli hyvä ja satoa lupaava. Kaikki kasvoi hyvin mikä sai kylvettyä vaikka 9 kynnettyyn maahan ja niin alkoi elämä edistyä uudelleen entisillä kotikunnailla.

Mutta vaikka koittaa eipä hylkää Herra, niin sanoi Saarijärven Paavo ja sama oli meidänkin laita. Isäntä lähti kertausharjoituksiin ja minä talon heinämiehiksi Pekko Rautiaisen kanssa. Ajelin heinät poikki ja toiset pani seipäälle. heinät tehtiin ja ruis sekä vehnä leikattiin. Alkoi kuulua, että saa varustautua lähtemään Kaukolaan. Joka matka alkoikin 28.8.1941. Mutta meiltä minä yksi. Vaimo ei uskaltanut. Tulin 25.9. muuttoa tekemään vaan en saanut vaunua ja niin sain palata yksin. Vasta pitkän kuukauden odotuksen jälkeen sai vaunun ja Erkki-poikani sai muuton tehdä. Minä olin vastaanottamassa. Ja pari kolme päivää ennen talvea tuli emäntä ja lehmät, joita oli 2, mutta päivää myöhemmin vasikka. Alkoi asuminen kotona ja perunan kaivo, jota oli tavallista runsaammin 2-5 hehtaarin ala. Vaikka perunan nostoon osallistui kolmattakymmentä henkeä ja 2 hevosta emme ehtineet kun 2/3 osaa saata, joten tähe jäi talven alle, jota vankiryssät lumen alta kaivelivat syödäkseen ja mitä oli kellariin saatu talven tultua meinasi ryssät läpi käsien syötä. Mutta saimme kuitenkin sen verran säilymään, että keväällä maahan panna ja lisää toi lanko Juho Savosta perunaa ja kauraakin. Mutta muita elintarpeita sai tavottaa sekä Kaukolan että Räisälän Siirlahten kaupoista.

Kesä tuli ja siemenviljaa saapui asemalle niin runsaasti, että sai omaan rintapeltoonkin. Joku säkki valmistaa nälkää karkottamaan. Kesä oli kasveille suotuisa, hyvin kasvoi mikä sai kylvettyä ja tuli hyväsatoinen uutinen 42. Niin alkoi elämä jatkua evakon takaisin palattua koteihin Kaukolassa. Sato korjattiin sateisen syksyn kuluessa ja saatiinkin verrattain hyvänä kasaan.

Samoin syyskynnöt kynnettyä vankityövoiman avustamana, joten seuraavana keväänä oli paljon enemmän kylvettävää, no enemmänhän tarvittiinkin, oli karjaakin 5 lypsävää, härkä ja ruohovasikka, 2 hevosta, 2 emakkoa ja 4-5 lampaitakin. Rehua riitti, pitipä paalata ja antaa sotaväen tarpeisiin tai mihin yleiseen kulutukseen ne menikään. Seuraavan kesän 43 sato oli monipuolisempi – saimme jo ruistakin tavallisen hyvän sadon. Ja niin oli elämä kaikki kun olla pitää. Vaan pojat sotarintamilla ja vangit kotona töitä teki. Ja niin sitä taas sato korjattiin ja kynnöt kynnettiin seuraavan kevätkylvön varalta. Ja sitä tulikin tehtyä tavallista runsaammin, kun hallituksen puolesta kehoitettiin sitä lisäämään, ja niin oli kylvöala puolta suurempi kun edellisenä vuotena, kun kaiken lisäksi täytyi ruisrikkaakin tehdä. Ja niin sitä tulikin touon tekoa tavallista enemmän.

Jälleen evakkoon

Mutta paha onni kohtasi juuri kun kylvöt oli kylvetty. Sota raivosi rajoilla yhtä mittaa 2 vuotta ja tuli eteen uusi evakon reissu kesäkuussa 22. päivä 1944.

Alkoi kuulua että on taas lähdettävä evakkotaipaleelle, joka tulikin esiin juhannuksen aaton aattona, kuten edellä on aikaisemmin mainittu, ja matkan määränä Parkano, jossa saimme luvan päästä kotiseudulle sadon korjaamiseen ja niin sitä lähdettiin elokuussa. Elsa aikaisemmin hevosen kanssa ja me äitin ja Sirkan kanssa myöhemmin perästä kotikunnaille, jossa oltiin syyskuun loppupuoleen, kun taas tuli käsky poistua Moskovan linja taa. Tavaroita ja koneita saatiin tuotua asemalle sekä maatalouskalusto, joka juhannuksen edellä oli tien viereen ajettu ja niin ne Parkanosta tavattiin, jos ei mitä varas vienyt tai Venäjälle palautettu, sillä talvisodassa sinne jääneet olisi sinne pitänyt jättää. Niin ja siellä sadonkorjuussa saatiin vehnää, ohraa ja perunoita sekä herneitä Suomeen laitettua, mutta suuri osa vehnää jäi luuvalle, kun koko päivän koneella niitin ja ajattelin seuraavana päivänä ne sotilaiden kera seipäälle nostaa, mutta päivän päätteeksi tuli sotilas ja sanoi työt on lopussa ja ylihuomenna nykyisen rajan taakse. Ja niin jäi vehnäluoko tulevien korjattavaksi ja 2-3 hehtaarin ala kasvamaan sekä 1 hehtaarin ala seipäille ohraa ja kauraa. Puitua ruista ja vehnää laitettiin rautateitse Parkanoon, mutta kukaties kenen eineeksi ne joutui.

Mutta kuormaan mikä sai, sen sai itse. Perunat kyllä sai täältä ja vaatetavarat kun vaan löysi paikan johon ne huollon puolesta oli korjattu. Kesällä jääneet sij[a]t oli 3 Kuntalassa, vaan emakko ja lampaat, niitä ei kuulunut missään. Vasikka myös tavattiin. Sirkka ja äiti lähti jo viikkoa aikaisemmin ja oli etsimässä tavaroita mitä oli sieltä lähetetty.

Illalla klo 6 lähdimme kotoa. Minä ja Elsa lähdimme kun käskettiin ja saimmekin tehdä matkaa hevoskyydillä aina Pieksämäkeen asti, jossa saimme vaunussa odottaa sateisen mikkosunnuntain, kun vasta toista vuorokautta odottaen illalla alkoi matka, joka yhtä mittaa jatkui Haapamäkeen ilman pitkiä seisakkeita, jossa olisi saatu vuorokausi varttoa, jos ei olisi saatu vaunu matkustajajunaan, joten oltiin samana iltana Parkanossa. Ilma oli kaiken rautatiematkan ajan jotenkin kovaa sadetta, joten avovaunussa matka ei liioin huvittanut kun sadekin oli kylmää.

Matkan määräksi ilmoitettu Parkano. Tavaroita pakattiin aikaisemmin ja saatettiin tien varteen , josta oli määrä autolla asemalle saattaa, paitsi 2 kuormaa pantiin kärryihin ja 23.6. kello 6 lähdettiin kotoa 8 lehmän kera ja 8 hevosta kuormineen sekä naapurista Haikosen Manta kahden lapsensa kanssa. 9 lammasta, 4 sikaa ja 2 kissaa jäi kotiin, vieläpä vasikkakin. Niitä kun ei näät mitenkään voinut mukana viedä. Illan kuluessa tehtiin matkaa Katalahteen, johon yövyttiin Kuukkaan rannoille, vaikka oikeastaan yö vietettiin kenttätulella, kun yö oli kylmä ja karjaa oli paimennettava. Kello 4 aamulla jatkettiin matkaa, oli näät päästävä ennen 6 yli rautatiestä ettei joudu asemalla lentopommituksen kohteeksi. Ja hyvin onnistuikin. Vasikkalan kylän mailla syötettiin karjaa ja syötiin aamiainen. Taas jatkettiin matkaa päivän kuluessa aina Rautjärven tienhaaraan asti, jossa taas yövyttiin samoin taivasalla. Me vanhukset onnistuimme saamaan makuusijan eräästä puolen kilometrin päässä olevasta talosta, jonka tuvan uunin eteen levitimme viltin ja siinä nukuttiin se juhannusyö, ulkona oli kylmä ja hallaa kun edellisenäkin yönä, mutta aamulla pilvehti ja alkoi sadella. Siitä huolimatta jatkettiin matkaa lähelle Ilmeen kirkkoa, johon yövyttiin saunaan kaikki sateesta märkänä ja vilusena. Tässä kortteerissa oltiinkin kello 10 seuraavana päivänä sateen tauottua jatkettiin Laihon aseman ohi, jossa vähän puolennettiin kuormia ja jatkettiin matkaa Nurmijärven kylään, jossa meitä ohjattiin yöksi kansakoululle, jossa hyvä ja herttainen opettajapari järjesti lämpöisen lepotilan luokkahuoneeseen. Vieläpä opettajatar lämmitti saunan, että saimme kylpeä tuon kylmän ja sateisen alkumatkan tehtyä. levänneinä ja hyvin voipina aamulla jatkettiin matkaa pitkin Torsanjärven sivua ja yövyttiin Torsan päässä korven laidassa olevaan yhtiön ahtaaseen taloon. Jossa lehmät korvessa saivat ravintonsa. Samoin seuraavakin yö oli tukkiyhtiön pelloilla karja ja tuvassa saivat nuoremmat nukkua, vaan minä alla mainittu monien muiden kanssa lämmiteltiin kuormien luona tulilla tien vieressä, josta matkaa jatkoimme. Yli korkeiden maanselän harjujen ja luonnontilassa olevien kivikkomäkien matkattua yövyimme korkealla mäellä olevaan valkoiseen savolaistaloon. Tässä oli karjalle heikko laidun ja sää oli hieman sateinen, mutta onneksi saatiin ostaa olkia elukoille vatsan täytteeksi. Taas jatkui matka mäkisiä maisemia, joista yhdessä myötäisessä oli kaksi miestä jarruttamassa kuormia, ettei hevosten yli vyöry. Samoin vastamäessä oli hevonen, joka auttoi raskaat kuormat ylös mäen päälle. Näin monivaiheisesti tultiin Sulkavan saareen, johon höyrylautta kuljetti leveän salmen yli. Sopii mainita ennen lautalle saapumista oli monta penikulmaa karua kangasmaata, joten hevosetkaan ei saaneet syödä kun suolavedellä kastettua rehua.

Mutta saaressa oli hyvät peltolaitumet, joissa hyvin tuli toimeen. Yötä saimme nukkua suuressa savolaisessa pirtissä, joka sijaitsi erittäin kauniilla paikalla järven rannalla, jonka selällä laivat kulkea puksutti. Aamulla matka jatkui pehmeää ja kuoppaiseksi käynyttä tietä Sulkavan kirkolle, vaan saavuttua saaren toisessa päässä olevan lauttasalmen yli, ohjattiin meitä sahalle päin, joten kirkko jäi näkemättä. Kun päätimme päästä eroon tuosta kansavaelluskaravaanista, joka onnistuikin hyvin kun erkanimme tekemään matkaa Kalliolahteen johtavaa tietä, jossa kohta tulikin esiin heinäisiä tien reunuksia, jossa saimme syöttää karjaa sekä hevosia ja yövyimme pienessä savolaisessa uudistalossa, johon emäntä ystävällisesti otti vastaan.

Aamulla syöttelimme karjan ja hevoset ja jatkettiin matkaa ohi Pihlajalahden metsästysmajalle, johon aikaisemmin oli tullut ensolaisia evakoita. Näiden kanssa oleilimme yhdessä pari päivää ja otimme selvää mistä saisi pitempiaikaista olopaikkaa karjalle. Ja onneksi sattuikin, että tiellä kohtasin savolaisen pienviljelijän Aleksanter Kautosen, joka tarjosi ihmisille asunnon ja neuvoi elukoille hakalaitumen, joka kaikki hyvin järjestyikin.

Parkunmäen pysäkin hoitaja Mikkosella oli aivan lähellä tätä taloa metsähaka, joka korvausta vastaan luovutti sen elukkaimme laitumeksi ja niin saimme Kautosella levähtää 8 päivää. Tällä ajalla lanko Juho ja Elsa kävivät Parkanossa tavaroita ja kortteeripaikka siellä etsimässä ja tavarat löytyikin sieltä, joita Laikosta laitettiin. Vaan Elsaa kortteeri ei miellyttänyt, koska se oli perin vaatimaton mökki vaan. Juhon äiti ja Anni olivat jo saaneet asumapaikan Alaskylän Rönnille taloon, jossa näytti hyvin toimeen tulevan. Ja niinpä Juho palattuaan heti alko hommata lähtöä Savosta Satakuntaan, joka järjestyikin hyvin kun Mikkonen oli pysäkkihoitaja ja pysäkillä sattui juuri olemaan 3 lastivaunua purettava, joihin saimme tarpeen mukaan lastata tavaramme ja karjamme. Vaan 1 otettiin sotatarvikkeille ja toiseen lastasi Pyhäjärven Hiiri. Meidän karja ja muutkin tavarat sopivat yhteen vaunuun, joka lastattuna joutui odottamaan vuorokauden ennen kuin pääsi lähtemään, vaikka kiireen kera sateesta huolimatta koetimme sitä jouduttaa heti lähtöön.

Läpimärkinä ja viluisina saimme värjöttää kylmässä asemahuoneessa loppuyön ja aamupäivänkin, vaan sitten aseman miehen asunnossa saimme lämmitellä. Illalla kello 23:men tienoissa alkoi junamatka, joka myös oli seikkailurikas yö. Oli kolean kylmää ja aamuun asti oli yhtä ja samaa matkan tekoa. Elukoilla oli nälkä kun lastausasema oli heinästä köyhä, ei niillä ollut syömistä kun nimeksi. jo kulkevassa junassa sitä ei saanut nimeksikään, ennen kun päästiin Huutokosken asemalle, johon oli järjestetty huollon puolesta huomattavan runsaasti heiniä. Siinä saimmekin viettää kokonaisen kauniin päivän ja odotella kun sotilasjunat ja matkustajat ohi kulkivat.

Tuli viimein meijänkin vuoro lähteä ja aivan odottamatta. Kun kaikki jalan juoksevat juuri oli lähteneet elukoille heiniä noutamaan – lähti juna jatkamaan matkaa. Onneksi kumminkin lanko Juho ja tytöt sekä Pertti huomasivat, että juna lähtee ja juosten saavuttivat vaunut, jossa karjoinemme matkaa tehtiin. Vaan Elsa ja äiti jäivät heinien hakuun. Matkamme jatkui jokseenkin yhtä mittaa Pieksämäkeen, jossa vaunumme tyrkättiin kauas asemalla olevalle tavararatapihalle odottamaan lähtövuoroaan, joka tuli noin kello kahden aikaan yöllä. Mutta meidän oli heti vaunumme jouduttua odotuspaikalleen laitettava aseman latvarmulle[?] joku varttomaan tulevaa matkustajajunaa Savon radalta, jossa kaikesta päättäen äiti ja Elsa jälestä tulevat. Ja niin he tulivatkin ja olivatpa jo saaneet seuraansa Erkinkin, joka loman saatuaan lähti meitä tapaamaan Pihlajalahdesta, jossa olosta hän oli saanut tiedon. Vaan Kallislahteen tultua kohtasi Aina Revon, joka tiesi jo vuorokausi takaperin tästä ohi mennen, jonka tiedon saatua Erkki jatkoi matkaa kunnes eräällä asemalla kohtasi vaimonsa ja äitin, jotka toisessa evakkojunassa omaisten seurassa matkaa jatkoivat. Heti kutsui hän heidät matkustajajunaan ja niin sitä Pieksämäellä yhdyttiin niin kuin edeltä on mainittu. Kohtaamisen ilo oli suuri, vaikka sotapakolaisen matka oli kuljettavana.

Kylmän kolea oli kesäkuun yö kun matka alkoi jatkua Jyväskylään, johon saavuttiin noin kello 10. Täällä oli järjestetty ruoka johonkin koulutaloon ja elukoillekin sai paalun rukiin olkia, ilma oli kaunis ja aurinko paistoi. Noin kello 13 alkoi taas matka jatkua Haapamäkeen, jossa myös oli ruokatarjoilu. Asemalla oli myös junalasti saksalaisia sotilaita, joille naiset myivät lehmästä saatua maitoa, saa rahaa ja tupakkaakin jos halusivat.

Nyt alkoi junamatkan viimeinen jakso. Aamulla noin kello 6 tienoissa lähti juna Porin radalle ja 10 tienoissa saavuimme Parkanon asemalle. Nyt oli junamatka tehty ja huoli siitä mihin saa olinpaikan ja karjalaidunta. Siitä sai Erkki homman. Kiireen kaupalla kävi huollossa ottamassa asiasta selvää, jossa ohjattiin 18 kilometrin päähän Kuivasjärven kylään Lemisen taloon, jossa isäntä kieltäytyi ottamasta uusia tulijoita. Ja niin oli etsittävä paikallinen huoltomies, joka järjesti meille majoituksen 3:meen pikkutaloon, joihin otettiinkin ystävällisesti vastaan. Seuraavana päivänä jälkeen puolen päivän saavuimme edellä kerrottuun kylään Kuusiston taloon, johon oli määrä majoittua. Rakennukset oli pienet, ei vieraan varaa juuri missään ja tässä kortteeri. Emäntä keitti korvikkeet ja jutteli ystävällisesti sekä tarjosi kamarin ja keittiön käytettäväksemme, joissa jotenkin olisi toimeen tullut, mutta entäs karja ja tavarat. Niille ei näytä löytävät sijaa juuri nimeksikään. Ja siksi käskin katsomaan toisia taloja oisiko nekin yhtä ahtaita. Niinpä saimmekin Laurilan talosta olinpaikan, jossa ulkorakennuksia oli jokseenkin riittävästi, mutta ihmisten asunto oli yhtä ahdas kuin edellisessäkin talossa. Sen lisäksi oli talossa vanhus, joka jo vuosia oli sängyssä lojunut, vaan aivan kun ihmeen nähdä tuli ulos katsomaan meidän tuloa.

Ja näin sitä oli kolmas evakkomatka tehty Senku[?] asemalta Kuivasjärven Laurilaan, niin sitä ollaan taas yhdessä paitsi Erkki siellä jossain ja Reino Kaukolan sankarihaudassa, jolle kävin ohi ajaessa hyvästi heittämässä. Mutta eipä sitä saanut olinpaikassa oleilla, sillä tavarat asemalla oli etsittävä ja saatava myös sinne ja sinnehän ne ajettiinkin, perunatkin talon kuoppaan, vaikka ajatus oli – pois täältä – sinne missä saa karja ruokaa ees lähitaloista. Onhan se etu valtionkin, ettei tarvitse tänne Parkanoon niitä meille kulettaa. Ja niin sitä lähdettiinkin kun jo aikaisemmin on mainittu viljavammille paikoille asumapaikkaa etsimään vähintäkään aavistamatta, että tänne Parkanoon on tultava oman kodin asukkaiksi tähän Laurikan taloon. Tuon monimutkaisen evakon käytävän kautta.

Karja ja hevoset saivat korvessa laitumen, vaikkakin laihan heinistä. Mutta suosiollisen mielialan vallitessa kului kesä hyvin tässä talossa. Mutta Halmeela, se kolmas talo oli Laisen[?] ukon tyttären, joka suhtautui meihin hyvin, paitsi laidun- ja heinävuokraa tahtoi täydellä mitalla huolimatta siitä millainen vuokramaa oli.

Tässä olotilassa meni kesä. Monta karvasta päivää sai takapuolet hellänä ajaa tavaroita asemalta taloon. Kaukaiseen kortteeriin joka mitenkään puolin ei näytä pitkäaikaiselta. Vaan siinä se kesä meni syksyyn aina marraskuun puoliväliin.

Tosin jo lokakuun lopulla kävi mieli niin sietämättömäksi olla.

Paneliaan

Lähdimme äidin kanssa uutta olinpaikkaa etsimään. Matkan määränä Kokemäki, Kiukainen tai Huittinen. Tultuamme Kokemäen Tulkkilaan kohtasimme useita tuttuja kaukolaisia, jotka aikaisemmin olivat sinne tulleet ja olinpaikkansa ottaneet. Heiltä saimme tietää, että täällä on paikat kaikki ylösotettu kun inkeriläiset eivät ole vielä pois lähteneet ja niille olikin juuri huollossa tilin maksu eli päivärahan maksu, jonka tähden emme saaneet huoltojohtajan puheille päästä. Ja kun aikaa näytti kuluvan turhaan odotukseen, niin ajan voittamiseksi katsoimme parhaaksi lähteä sieltä kävelemään Peipohjaan, että ennättää junaan, joka veisi Kiukaisiin ja niinpä tulimmekin saman päivän iltana Kiukaisiin, jossa tapasimme heti aseman lähellä asuvan huoltomiehen, joka esitteli siinä lähellä olevat talot, joihin olisi hänen mielestään sijoitusmahdollisuus. Erästä niistä kävi äiti katsomassa vaan ei miellyttänyt ja niin aloimme tiedustaa mihin pääsee yölevolle, joksi tarjottiin asemalla oleva seurantalo. Mutta tätä tarjousta ei meidän huolinut käyttää kun kohtasimme asemalla Taina Salosen, joka pyysi heille yöksi ja kun tarjosi minulle vielä polkupyörän niin läksimme heille yöksi noin 4 kilometrin päähän asemalta.

Aamulla tulin samalla pyörällä asemalle ja Paavo vei sen pois. Nyt oli jo minun omakin pyörä asemalla ja samalla ostin lipun Paneliaan sekä laitoin pyörän myös Paneliaan vaikka itse menin samalla junalla Raumaan järjestämään nahkan teon ja otin toisen pois, joka kaukolasta oli sinne tekoon laitettu eikä vaatimuksista huolimatta vielä oltu takaisin toimitettu. Anna-Mari etsi Paneliasta olinpaikkaa sen aikaa ja kun palasin Raumalta oli hän asemalla ja sanoi, että sanottiin olevan Isojaakkolassa hyvä paikka. On matkaa 6 kilometriä, oisi mentävä sinne. Sen kuultua otin pyöräni ja aloin matkata sinne ja hän alkoi astella perästä. Illan hämärässä saavuin taloon monien kyselyjen kautta. Vaan pahaksi onneksi oli ennen ollut evakko päivää aikaisemmin käynyt kortteerin itselleen kysymässä, joten minä kysyin vaan yökortteeria, joka luvattiin, ja läksin heti sen tiedon saatua eukkoa vastaan. Pari kilometriä takasin ajettua kohtasin hänet ja aloimme miettiä sinnekö yöksi vain mihin. Hänen mukanaan oli tullut samaa matkaa joku naishenkilö, joka esitti asuntonsa ja kutsui tulemaan heille yöksi ja niin läksimme takasin astelemaan ja kohtasimme samaa suuntaa kulkevan paikkakunnan miehen, joka neuvoi Maijalaan. Otin asian huomioon, nousin pyörälle ottaakseni asiasta lähemmät tiedot. Tulin talon pihalle, katselin ja mietin ei tämä ole meijän kortteeri, mutta siitä huolimatta menin sisään saliin, jossa emäntä otti vastaan hyvin ystävällisesti ja pyysi odottamaan kun isäntä oli lauantaisaunassa kylvyllä. Odotusaika tuntui pitkältä minusta sekä vaimostani, joka odotteli ulkona. Viimein tuli isäntä puheilleni, mutta antoi kieltävän vastauksen kun minulla ei ollut työmiehiä tarjota, mutta tarjosi yökortteeria joka sekin otettiin mielihyvällä vastaan. Ja niin olimme yötä Maijalassa suuressa ja valoisassa salissa asunnon toisessa kerroksessa.

Aamulla alettiin taas sama tiedustelu. Pari kohtaa käytyä tulimme Vilho Jaakkolaan, jossa isäntä ja emäntä edellisenä päivänä oli Tampereella vaan illalla oli lupa tulla kotiin. Nyt tultiin uudelleen ja onneksi tapasimmekin isännän, joka hymysuin tuli asiaa kysymään ja jonkin aikaa keskusteltua antoi myöntävän vastauksen. Kutsuin vaimoni sisään – juotiin korvikkeet ja kävimme katsomassa asunto, joka näytti miellyttävän ja niinhän isäntä sanoikin, että ne on lämmin ja lisäsi, että kaikesta pärjätään paitsi polttopuu, sitä on vähän ja kehoitti ostamaan vaunulastin halkoja, johon hänkin käypi osalle. Syötiin aamiainen ja juteltiin. Lupasimme saapua niin pian kun vaunujen saanti sen sallii. Ei siis muuta kun odottaa ensinnäkin neljän junaa, jolla paltaan Parkanoon.

Siellä muutamia viikkoja vartottua eräänä torstaina tulin sattumalta asemalle ja kysyin Pusalta saako vaunuja ja vastaus oli kyllä saa, kun juuri kone työntää 14 vaunua sitä varten. Onko umpivaunuja – ei, luulen ettei niitä saa tässä vuosiluvussakaan. Tuohon en jatkanut vaan seuraavana aamuna läksi – otin linnan sahalta rimakuorman, vein asemalla ja kysyin saako vaunun ja onneksi oli yksi pitkä vaunu juuri kun minua varten vielä vapaa. Tähän purin rimahalot ja palasin takasin kortteeriin Kuivaskylään, jonne oli matkaa 18 kilometriä. Ilma oli tihkusateinen ja kortteeriin heikossa kunnossa ja paksu likasta. Onneksi tätä ei ollut kun 1 kilometri. Seuraavana aamuna oli uusi reissu. Kahdella hevosella vietiin tavaroita ja pantiin vaunuun myöskin rimat, joka aikaisemmin oli kahvilan pihaan tuotu. Tiedustelimme autoa, jolla voisi pikemmin loput tuoda vaan turhaan. Kaiken varalta sunnuntaina telattiin jauhot ja muutkin tavarat hyvän tien varrella olevaan kuuriin, josta niitä kuorman täytteenä on hyvä edelleen viedä. Onneksi saimme kumminkin avuksi osuuskunnan auton, joka kaupan tavaroita toi ja lupasi mennessä viedä meijän jälellä olevat tavarat asemalle. Kaverille oli enää 3 kuormaa, nimittäin pellavat, jyväsäkit ja lampaat – lehmät kävelivät naisten kera sitä mukaa kun ehtivät ja niin oli kaikki eläminen saatu liikkeelle. Oman perheen lisäksi oli Laurilan Lauri ja Valma auttamassa reippain ottein. Tiistaina kello kahden tienoissa oli kaikki vaunussa lastattuina odottaen jatkuvaa matkaa. Vielä sopii mainita, että pahvin ja lautojen kera oli vaunun toinen pää seinustettava ja katettava, ettei elukat kylmiä kun ilma oli tuulinen ja toistakymmentä astetta pakkasta. Kaikesta huolimatta järjestyi kaikki kun edellä on kerrottu, mutta junaan otettiin vaunu vasta kello kahden aikaan yöllä, joka kiidätti yhtä mittaa Poriin, josta parin tunnin odotuksen jälkeen järjestäjäjuna kuletti Harjavaltaan, jossa oli paljon tehtävää järjestäjille. Pyysin, että vaunu otettaisiin kohta tulevaan matkustajajunaan, että ehtii Raumalle lähtevän junan mukaan, johon vastattiin, että kyllä ehtii muutenkin ja niin ehtikin. Mutta Kiukaisten asemalla jäätiin taas odottamaan, että vähän yli 20 saavuimme Panelian asemalla, jossa saimme yön viettää kylmässä asemahuoneessa. Minä kumminkin kävin heti ilmoittamassa Jaakkolan isännälle, että asemalla ollaan ja samalla sain puhelimella ilmoittaa veljeni pojalle Eemelille, että ollaan asemalla ja pyysin tulemaan aamulla vaunua purkamaan, joka purkaminen joutuikin nopeasti – samana päivänä sai kaikki tavarat uuteen kortteeritaloon, paitsi puimakone, ja halot jäi seuraavaksi päiväksi.

Ja niin alkoi elämä uudessa olinpaikassa Panelian Vähäjaakkolan pikkurivissä. Ja hyvin kuluikin talvi. Varakkaan isännän talossa ei ollut puistakaan puutetta vaikka isäntä sitä aikaisemmin valitti, sillä metsänhoitaja järjesti niitä kohtuullista maksua vastaan kuntalaisten tien varteen ajetuista haloista.

Suutarikin oli lähellä saatavissa – vaikka Parkanossa sitä sai etsii puolen pitäjää saamatta kenkiä jalkaansa. Ja monet muutkin tarvikkeet olivat lähellä ja hyvin saatavilla. Puolen toista vuotta kului aika Panelian Vähäjaakkolassa, kun taas oli edessä majan muutto ja takasin Parkanoon. Mutta nyt omaan kotiin Laurikan taloon, jonka oston kautta saimme omaksi asumapaikaksemme. Mutta joka oli aikaisempien kohtalotoverien asuma, sillä talossa oli kolmen siirtolaisperheen lisäksi myös eläkeläinen. Ja niin ollen oli vaikea saada paikka asuntaan uuden isännän, samoin myös karjakartanoon, joka oli melkein rappiotilassa.

Asunto-olot väljenivät neljän ensimmäisen kuukauden kuluessa, mutta karjapuolella jatkui ahtaus vuosia. huolimatta siitä, että rappeutunut navetta heti kesän tultua korjattiin täysin asuttavaan kuntoon. Nimittäin että seinät oikaistiin, pohjahirret uusittiin ,permanto ja seimet sekä sika- ja lammaskarsinat laitettiin. Samoin uusi rehukuja ja karjakeittiön lattia. Myöskin tuvan kivijalka oli osaksi rempallaan, joka samoin laitettiin paikalleen. Korjausta kaipasi myös asuinrakennuksien katot vaan naulojen puutteen takia täytyi niitä paikaten pitää.

Pellot oli nurmena. Ainoastaan pieni ala oli evakoilla viljaa ja perunaa, joten nurmesta oli tehtävä toukomaat. Ojia sai ensimmäisen kesän kuluessa kaivattaa 15 tuhannen markan summaan. Mutta sato oli niukka, kun maat oli heti nurmesta käännettyä siemennettävää eikä väkilantaakaan saanut kun nimeksi, joten vilja leiväksi riitti vaan puoleksi vuotta, samoin karjan rehu. Sitäkin oli ostettava. 1 vaunulasti tuotiin olkia Paneliasta ja Ikaalisista iso autokuorma pahnoja. Niin paljon kysyvä oli ensimmäinen vuosi. Mutta paljon vaati seuraavakin. Onneksi sai väkilantaa enemmän, joten viljan sato tuli tyydyttävä, vaikka heinää sai vaan kolmasosa edelliseen verraten. Mutta kun oli olkia, yritetään omilla yli talven. Hankintaa riitti muutenkin. Kalastus vaati pyytäjiä ja oman veneen. Riiheen oli saatava sähkövoima. Aittaan oli tehtävä salvat. Aijat oli myös uusittava, joita kesän kuluessa tein aitaa yli 300 paria. Samoin ostettiin koneet, kylvökone ja silppuri. Osansa vaati kattojen korjuu, sekä tuvassa että navetassa, mutta onneksi oli jo sähkövoima saatu, että päreet sai tehdä kotona ja niin sitä alkoi paikat korjaantua Laurikan talossa. Pehkot pellot oli poistettu, tuvat ja navetta katettu. Olipa jo uuttakin rakennettu, kanala ja sikala sekä saunakin oli rannassa, 1950 rakennettu. Samana vuonna halkosirkkeli, seuraavana vuonna olkilietso, navetan korjaus sekä vesijohto, sähköpumppu ja mitä kaikkea siihen kuului. Alettiin myös korven pelloksi teko, joka 53 oli ensi kesän kauralla. Sai sinne lähteä monta kertaa ennen kuin metsää kasvava korpi kaurapelloksi oli laitettu.

Omaan taloon, jälleen Parkanossa

Niin 1945 lokakuun viimeisenä päivänä Parkanon seurahuoneella tuli ostettua Laurikan tila Alasen veljeksiltä, jonka kaupan Aarne Alanen veljiensä puolesta nimellään vahvisti. Mutta vasta 46 kevättalvella tulimme paikan päälle asumaan, sillä talossa oli 3 evakkoperhettä ja syytinkimummo, joka asui pikkurivissä hoidokkityttärensä kanssa. Että me saimme vaan puolen pirttiä asuaksemme, sillä toista puolta asui Martta Petro poikansa kanssa. Sali ja 2 kamaria oli Kärkkäsen 6 hengen asunto. Ja pakarissa Ahtiainen vaimonsa kanssa – niin asuttuun taloon sitä tultiin. Mutta kaikista sitä selvisi hiljalleen. Petro lähti jo kelirikon aikaan, mutta Kärkkänen ja Ahtiainen hyvän kesän tultua. Viimeksi mainitun lähtö tulikin aivan odottamatta. Ja niin sitä olikin talo täysin uusilla asuttu. Pirttiin tuli Jaakko Torikka sisarensa Eevan kanssa ja me saimme siirtyä saliin ja kamareihin. Pakariin Tuomas Kiiskin Mari ja Anni Poskiparta eli An-täti. Ja niin oli talossa kaikki asukkaat uusia, paitsi eläkemummo, joka 1950 lähti sairashoitoa kaivaten tyttärensä hoitoon Kihniöön Kankarin kylään, jonne seuraavan vuoden aikana kuoli.

Eikä ainoastaan tupa vaan karjakartanokin oli täysin asutut. Kärkkäsellä oli 6 lehmää, hevonen ja sika; Ahtiaisella 1 lehmä ja kaikki navetassa. Eläkemummolla 2 lehmää, sika ja lampaita tallissa. Niin oli asuttua karjakartanokin.

Ja mekin tuotiin 4 lehmää, lampaita ja sika sekä hevonen, joten kyllä sai sovitella, että elämä järjestyi. Otettiin lavosta lattia pois, sinne sai tilan hevosille ja lampaille. Ja niin sitä kesään päästiin. Mutta kun karjan sai laitumelle ja saton maahan oli tehtävä täysremontti karjakartanoon. Navetasta lanta pois, sekä entiset lattiajätteet[?] ja uusi purulattia ja seimet sekä lantalan päälle rehukuja. karjakeittiöön samoin lankusta lattia sekä pumppu johtoineen uusittiin. Sama ruljanssi oli tehtävä myös perunakellarissa, johon kolmet lattiajätteet oli mullan alle jääneet ja mitkä oli takanurin sijoitettu. Halkokuuri oli jätteitä puolillaan ja katto etupuolelta pois kokonaan. Takana oli sen verran, että talven lumen kera esti lumen alas halkojen päälle pääsyn.

Katot sekä tuvassa että navetassa myös heikot, joita paikaten täytyi pitää toistaiseksi. Kun ei saanut nauloja eikä niitä kaikkia voinut työn alle ottaa, niin alkuun kun tehtävää oli katsoi minne päin tahansa. Oli näät aijat tehtävä sekä korjaten että uusien kanssa. Niitä oli kuulemma uunin sytykkeeksikin viety. Rantapuolella oleva pelto oli laitumena ja hyvin metsettynyt ja olipa muuallakin ojat vesaisia ja kaivajan kaipuussa, joten ensi kesänä meni ojan kaivuun yli 15 tuhatta. Mutta sitten saatiin oja-aura-osuuskunta ja ojat aukesi seuraavana keväänä jo rakin [traktorin?] voimalla ja hevosten kera, ja niin sitä aurayhtymän ojat aukeni sinä kesänä kun talkoovoimin. Sillä tavoin ne evakoiden ojan aukeni ja kasvullisuusrappio pelloilla alkoi vaurastua. Muutama vuosi myöhemmin alkoi Lapinnevan maamiesseura toimia sekin karjalaisten alotteesta ja liittyipä siihen jo heti alkuun joku kanta-asukaskin, joka myöhemmin sai nimekseen Länsi-Parkanon maamiesseura. Jo heti alkuun osti perunankaivokoneen sekä siihen kokoaja. Sekä myöhemmin väkilannan levittäjä ja heinänsiemenen kylvökoneen. Ja vuonna 1954 suunnitteli kuivausriihtä, joka sekin kohta alkaa toimia. Mutta mitäs minä niistä? Saavutuksissa Laurikassa kun sitä oli aikomus tähän ottaa.

Taloon tultua oli ostettava toinen hevonen ja aura, että saa mullosta johon touko tehdään (hevonen maksoi 81 ja aura 1600, peruna-aura 4000). Rullaäes oli säilynyt Karjalasta tuotu, mutta jousiäes oli mennyt – ties kenelle. Niinkun aurakin.

Touko tuli tehtyä, mutta sato oli heikko, 50 pusselia sitä sai, nimittäin jyviä. Mutta perunaa kohtalaisesti. Seuraava vuosi oli jo satoisampi, mutta heinäsato paljon niukempi. Kylvöt oli vanhoja ja väkilantaa kaipaavia, jota väkilantaa ei saanut ees viljallekaan kun nimeksi ja niin sitä sai ostaa eläimille puuttuvat erät. Ja alkavalla sitä olikin ostamista jo heti alkuun , kun puuttui pöytää sekä sänkyä muusta puhumattakaan. Pöytä tuli kotona tehtyä vaan sängyt sai ostaen. Sillä oli huutokauppoja, joissa myytiin alkavalle käypää tavaraa, jotka kai oli karjalaisten vaan tuntemattomina johonkin varastoitu ja tuotiin paikkakunnalle tarpeellisille myytäväksi. Laurikaankin ostettiin niitä 1 piironki, 2 kaappia, kiekkutuoli ja höyläpenkki. 1950 ostettiin oli—[sivun alaosa leikattu pois] — Samoin 53 kuivauskaappi, niin tässä asuessahan tuo ratiokin ostettiin, kai 48.

Ensimmäisiä muisteja (työelämästä) puuaijan teosta, kun tehtiin puuaitaa Totlammella navetan takaisen pellon ja Kokkallion lehdon rajalle. Vuosi saattoi olla 1930 paikkeilla. Meitä nuorempi poikia lienee ollut 2-3 mukana siinä isän ollessa aijan tekijänä.

Aijan tarpeet oli varustettu paikalle aikaisemmin sopivien matkojen välein. Siihen kuuluivat aijakset (riut), aijanseipäät pareittain sekä vitsakset joiden hautominen oli meidän tehtävä. Mukaan otettiin myös perunakoppa.

Ensiksi tehtiin nuotio, jossa haudottiin (kuumennettiin) niitä katajasta tehtyjä vitsoja, jotka oli noin 1.2-1.8 m pitkiä. Nämä katajat oli varustettu aiemmin säilyttämällä niitä kosteassa etteivät ne kuivuisisi.

Ensiksi lyötiin maahan 2 mänty- tai kuusiseivästä rinnakkain noin 10 senttiä toisistaan noin 1.5-2 metrin välein. Myös katajaisia käytettiin. Sitten alettiin latoa aijaksia siihen väliin. Nämä vitsakatajat halkaistiin ennen kuumentamista tai jälkeen latvan oksista alkaen, jotka oli sitä varten jätetty rukkaskäsin taivuttamalla.

Tämä vitsasten hautominen oli sitten meillä pojilla tarkkaa, eikä aina tahtonut onnistua. Jos kuumeni liikaa tahtoi katkeilla tai liian vähän ei taipunut vaan katkesi.

Näillä vitsaksilla estettiin aijaksien valuminen liian lähelle toisiaan tai jäämästä liian harvaksi, ettei lampaat päässeet luvattomille alueille.

Sitten kun tämä aijan teko oli edennyt n. 50 metrin päähän, laitettiin perunat paistumaan siten että, sen nuotion keskikohdalta vedettiin hiilet ja tuhkat sivuille maahan asti. Perunat laitettiin siihen kuoppaan, tuhkat, hiilet ja kekäleet laitettiin päällimmäiseksi. Uusi nuotio noin 50 metrin päähän aidan tekokohdasta. Sitten koitti ruoka-aika kun kuului se pässin sarvesta tehtyyn torveen puhallus joka kuului kauas.(Siihen aikaan oli kellot vähissä)

Sitten iltapäivällä oli ne perunatkin kypsyneet ja meilläkin se vitsasten hautomis into pysyi paremmin vaikka väliin tuli niitä susia kun kataja kuumeni liikaa tai jäi liian kylmäksi. olihan ne nokiperunat. Isä tämähän aitamestari oli 1872 syntynyt jo sitä ennen monta aita tehnyt. Me pojat ensimmäisellä.

Vanhoja muisteli Hämeenkyrössä 2002 kesällä Onni Eskon poika Rouhiainen

Minä olin asunut pienen ikäni Ruhalassa. Kuitenkin paikannimiä, joita jatkuvasti kuulin olivat Totlampi, Penttilä, Hautapelto, Tontti, Kaukola. Mitä paikkoja ne ovat ja miten ne liittyvät minuun? Nimiä kuulin – Esko, Simo, Pentti, Heikki, Tauno, Taneli, Jallu, Aili jne. Keitä he ovat?

Lisänä luontainen kiinnostus siihen, missä minun sukujuureni ovat. Tämä sai minut keräämään sukuaineistoa. Joskus kului lomapäiviä Mikkelin lakkautettujen seurakuntien arkistossa. Hotelli Savon Solmu tuli tutuksi, kun yöpyäkin piti.

Sattuipa joskus hauskakin tapahtuma. Kaukolan vanhimmat kirkonkirjat olivat mikrofilmeillä. Ne sai tilattua Tampereelle Teknillisen korkeakoulun kirjastoon, jolloin ei tarvinnut asua Mikkelissä. Eräänä iltana kirjasto oli menossa kahdeksalta kiinni, mutta minulla oli työ kesken. Niinpä asettauduin kaikessa hiljaisuudessa perähuoneeseen, jossa mikrofilmienlukulaite oli ja suljin oven. Henkilökunta sulki kahdeksalta kirjaston eikä kukaan huomannut, että minä olin perähuoneessa. Minä lopetin puolen yön aikaan, suljin lukulaitteet, sammutin valot ja pistin kirjaston ovet poistuessani lukkoon. Tänä päivänäkään kirjaston henkilökunta ei tiedä minun olleen siellä luvattomalla ajalla.

Erkin aloitteesta perustettiin sukuseura. Uusien aktiivijäsenten myötä on saatu lisäpotkua toimintaan. Näin sukuseuramme on uuden tietotekniikan hyödyntämisessä pidemmällä kuin mikään muu tietämäni sukuseura. Kannattaa seurata kotisivuja internetistä. Tästä on hyvä jatkaa. Pitämällä yhtä meillä on paljon annettavaa toisillemme. Ja voin luvata, että sitä enemmän saa, mitä aktiivisemmin on mukana.

Hyvää joulua kaikille toivottaen,
Veikko

(Samasta kirjoituksesta on lyhennelmä jäsenille marraskuussa 2002 jaetussa tiedotteessa)