Archive for Juttupankki

Hiljan muistoja lapsuudesta

Olen monesti ajatellut, että onko kuitenkin eräänlainen onni tai siunaus seurannut vanhempieni perintönä elämän varrelta. Isäni ei ollut uskovainen, mutta hänellä oli tapana aina kun istui pöytään syömään panna hetkeksi molemmat kätensä kämmenet ristiin vastatusten. Ei siis sormia ristiin. Se jäi meille jokaiselle mieleen. Kotini oli järven rannalla ja sen pienen ruohottuvan järven toisella rannalla oli kirkko, joka oli ensimmäinen näky sisältä ulko-ovelle tultaessa. Meidän kodin ympärillä oli joka puolella pellot ja kylätien toisella puolella oli asuinrakennus ja toisella puollella navetta. Jokaisena pyhäisenä aamuna tai siis kun pellot olivat sulat meni isäni istumaan navetan takana olevalle kivelle ja luki siellä ääneen raamatunlauseita. Se oli hänen jumalanpalvelustaan, ja kyllä niillä pelloilla kasvoi sekä vilja että heinä hänen eläessään, eikä apulantoja käytetty. Nyt ollaan taas tutkimassa luonnonkarjalannoitusta, joka ei välillä ollut minkään arvoinen. Kerran vuodessa säännöllisesti pitkäperjantaina sai mamma sitten koko aikuisen perheen rippikirkkoon mukaan. Minä vain jäin kotiin, kun olin pieni. Vanhoja kauniita perinteitä ja tapoja silloin vaalittiin ja tuntui, että ihmiset olivat tyytyväisiä elämäänsä. Puutetta ei ollut työstä, ruoasta eikä rahasta.

Lapsuuteni aikaiset ruoat olivat yksinkertaisia, mutta aitoja ja ravitsevia. Työt olivat raskaita ja voimaa vaativia. Ruis, kaura, ohra ja vehnä olivat ne viljalajit, joita viljeltiin. Herne ja vihannekset niitten lisäksi. Tosin kotona kasvavaa vehnää alettiin viljellä vasta 1920 luvulla meillä. Aluksi jauhot olivat tummia ja vasta kokeilujen jälkeen saatiin kunnon siemeniä. Karjalassahan oli tapana leipoa joka viikko leipää, piirakoita (perunatäytteellä) ja seuraan liittyi nyt loppuviikolla leivottava vehnänenkin. Jauhoja ei tarvinnut säästää, kun niitä kasvoi omassa maassa. Väliin puolen viikon tienoilla Iida paistoi mielellään “vesirinkilöitä”, jotka tuoreina maistuivat hyviltä, ja usein pyhiksi sokerikakun. Sen verran oli meillä aina kanoja, että oma käyttö tuli täytettyä. Samoihin aikoihin alettiin kasvattaa sipulin ohella porkkanoita, punajuuria, lanttua ja kaalia. Sen aikaiset lapset alkoivat kuulua “harrastelukerhoihin”. Muistan itsellänikin olleen pienen kerhopalstan.

Maitoa, voita ja 3 eri lajia lihaa tuotettiin teurastettaessa kotona. Varjopuoli oli se, että se suureksi osaksi jouduttiin käyttämään suolattuna. Ei ollut muita säilytyspaikkoja kuin aitat. Kalaa saatiin katiskalla silloin kotijärvestä. Silakkaa ei siellä tunnettu. Kaupasta tuotiin silliä (seltiä) suolaiseksi palaksi joskus, ja sokerit, kahvit ja sikurit oli tuotava kaupasta. Isällä oli tapana tuoda ryynejä säkeittäin. Riisiryyni ja varsinkin hirssi (hersryyni) oli hänen mieliruokaansa. Se täytyi pestä monessa vedessä ennen käyttöä. Ns. rikottua ohraryyniä teetettiin myllyssä ja siitä tuli hyvä haudutettu “rieska”puuro. Samoin uunissa tuli erinomainen ruismarjapuuro (mämmi). Yleensäkin leipomisen jälkeen haudutettiin jälkilämmössä ruokia ja paistettiin lihaa saviruukussa (potissa). Eräs tällainen ruoka oli “potlohko” (liha-perunalaatikko). Kauraryynejä ei meillä käytetty. Kaurajauhot käytettiin yleensä eläimille, mutta joskus tehtiin kaurakiisseliä. Kaurajauhot sekoitettiin haaleaan veteen, jossa ne yön sisällä oltuaan happanivat ja aamulla ne puristettiin käsin, siivilöitiin kattilaan se liemi ja lämmitettiin hiljaisella tulella kiehuvaksi koko ajan tarkasti seuraten, ettei pala pohjaan. Siitä tuli puuromaisen sakeata. Syödessä pistettiin lämpimään puuroon voisilmä ja ryypättiin maitoa päälle.

Ennen kuin kouluajat koittivat, olin mamman kanssa erillisellä Salotilalla kesäisin lehmien kanssa. Aamulypsy oli kello 5 ja sitten minun täytyi lähteä sinne metsälle seuraamaan lehmiä, etteivät ne päässeet karkaamaan päivälypsyltä. Elukat ajettiin takaisin kotiin kello 11 ja siinä ne pari tuntia lepäsivät kotona. Sinä aikana se taas lypsettiin ja sitten saivat lähteä omia aikojaan metsälle. Oli se kovin raskasta nuorelle lapselle aikainen nousu, ja paarmojen aikana kesäkuumalla lehmät hamuilivat heinän sieltä toisen täältä ja olivat väkisin karata ilman päivälypsyä saloille. Minä, joka olen tivakka luonteeltani ja vaadin niitä pysymään järjestyksessä muistan eräitä kertoja suuttuneeni niin kovasti, että varasin pitkän koivupiiskan ja huusinkin niin kauheasti, että varmaan lähitienoon harvassa asuvat mökkiläiset taisivat pelätä. Sain niinäkin kertoina asiani hoidettua ja karjan kotiin, mutta liekö tuokin vaikuttanut, etten lehmistä ole koskaan pitänyt.

Päivälypsylle lehmät ajettiin aidattuun tarhaukseen, ja sinne sytytettiin 2-3 nuotiota, jotka peitettiin maalla ja kuivalla lannalla, että ne paloivat kovasti savuten (lehmivalkeat). Paarmat, kärpäset ja hyttyset häipyivät loitommaksi kiusaamasta eläimiä. Niitten karjalaisten rehevien lehtimetsien ansiosta oli lämpiminä kesinä kärpäsiä ym. tavallista enempi. Usein olin myös lehdeksillä ajelemassa niitä pois mamman lypsäessä. Turhaa oli tuo eläinten kiusaaminen päivälypsyllä. Mielellään lähti karja taas metsän siimekseen ja väliin oli vaikeuksia löytää ne illalla kotiin, kun ne esimerkiksi tattiaikana eksyivät pitkien matkojen päähän ja jäivät makuulle sinne soitten taa Kaukolan, Kirvun ja Räisälän yhteisille salomaille. Tavallisesti ne kyllä vaistosivat tarkalleen joka päivä samat kotiintuloajat ja saivat nuolla kiville kylvettyä suolaa ja maitoon (kurriin) sekoitettua kaurajauhojuomaa tai puuroa. Silloin käytettiin kotoisia rehuja. Eihän ne lehmät silloin lypsäneet niin paljon kuin nykyään, mutta se oli tapa silloin joka talossa, ja kyllähän meidän karja oli aina hyväkuntoista. Oli talossa napakka emäntä.

Vieläkin lehmistä. Niiden hoitoon kuului puolia, joka nykyajan karjakoita kauhistuttaisi. Meillä oli suurehko lehmikarja eikä ollut silloin vielä vesijohtoa navettaan. Pihassa oli kaivo (sellainen vinttikaivo). Kaivon ympärille oli veistetty puusta suuret puualtaat ja oli sillä vinttaajalla kova kiire syvästä kaivosta saada vettä ylös janoiselle karjalle. Lehmät seisoivat navetassa kahta puolta parvea kuten nykyään. Kerrallaan päästettiin ulos toisen puolen elukat ja vaikka kuinka kovalla pakkasella. Sonneja ei tiettävästi päästetty ulos. Pahempi oli asia, kun joskus kovalla pakkasella loppui vesi kaivosta. Taidettiin silloin vedättää hevosella vettä navettaankin järvestä, mutta muistan, että altaat oli järven jäällä ja karja juoksi pakkasessa jäälle juomaan kaksi kertaa päivässä. Häntä korkealla pystyssä ne juoksivat kilpaa päästäkseen lämpimään navettaan. Vaikka karja ei ollut korkeatuottoista, niin silloin ei täysikäinen karja myöskään sairastellut. Ei ollut utaretulehduksia, poikimahalvauksia eikä suurempia vaivoja. Elukat karaistuivat niissä olosuhteissa. Eihän tuo kylmän veden juonti silti liene oikein hyväksi ja siksihän myöhemmin isä laittoikin vesijohdon navettaan. Se oli aika edistys, vaikka olikin raskasta pumputa sellaiselle karjalle vesi, mutta on lämmintä kuitenkin olla sisällä sekä hoitajien että karjan. Asuinrakennukseen ei isä ennen kuolemaansa ehtinyt vesijohtoa vetää, mutta siellä olikin veden tarve suhteessa navettaan pieni.

Ennen kouluaikaani olin myös mukana pellavalikoa laitettaessa. Nyhdetyistä pellavista oli otettu siemenet talteen ja varsiosat oli sidottu oljilla pienille lyhteille, jotka kovan kuoren pehmittämiseksi vietiin veneellä järveen likoamaan. Aluksi upotettiin suorakaiteen muotoon 2 päätepuuta kumpaankin päähän, mitkä sidotttiin ruisoljilla lujasti yhteen, ja ne olivat n. 0.5 metrin päässä toisistaan. Pitkä sivu arvioitiin sen mukaan, paljonko pellavia oli. Kun tämä kehikko oli valmis, ladottiin pellavalyhteet päällekkäin, ja ne upposivat veden alle kokonaan. Niitä pidettiin useampia viikkoja järvessä ja ne olivat happaman hajuisia ylös nostettaessa. Sitten ne levitettiin ohuelti rantanurmikolle, jolla ne saivat olla vielä kasteen ja tullen pehmitettävänä, minkä jälkeen ne koottiin saunaan lisäkäsittelyä varten. Savusaunassa tapahtui lämmitys, loukutus, lihtaus, häkilöinti ja harjaus. Saatiin aivinoita aivinalangoiksi ja rohtimia rohdinlangoiksi.

Silloin kun ei ollut vielä tätä järjestettyä koululaitosta, pidettiin maalaistaloissa kiertokoulua. Opettaja kiersi pitäjän kulmakunnalta toiselle ja piti joitakin viikkoja koulua joka paikassa, Kulmakunnalta saattoi kertyä 10-20 lasta kerralla. Meilläkin oli kerran tuo kiertokoulu. Lakanoilla oli eristetty hellanpuoli talon askareita varten, ja opettaja oppilaineen hääri määrätyt tunnit muussa osassa tupaa. Oli penkkejä ja eräänlaisia pöytiä kalustoa. Meillä oli opettajan Ellida Jääskeläinen, joka asui kamarissa. Hänellä oli eräänlainen kurkkukatarri, jota hän hoiti juomalla kuumaan veteen sekoitettua lääkettä. Eihän tuo kiertävän opettajan homma taitanut olla terveellistä. Useat asunnot olivat kylmiä ja vetoisia. Minä sain opettajan luvalla kuunnella vähäisiä lyhyitä aikoja, kun oli nuori. En muista, olisiko Hilda-sisar ollut mukana. He sisaret olivat niin paljon minua vanhempia. Hilda, joka oli pienikokoinen, kuului olleen heikko työihminen. Hän sai käydä Räisälän kansanopiston ennen naimisiin menoa. Anni ja Iida tarvittiin töihin kotiin, ja he kävivät vain kansakoulun.

Joululahjaksi saimme tietysti käytännön tavaroita. Erikoisesti on jäänyt mieleeni, kun kaikki sisarukset, vanhinkin Anni lapsineen, olivat kotona ja meille oli hankittu ja tehty kovin kauniista siniruudullisesta kankaasta pyhäpuvut. Sen kankaan väri oli niin erikoisen kaunista sinistä, että toivoisin sellaista vielä joskus näkeväni. Kankaan laatua en muista. Aniharvoin sitä talvikangasta ostettiin. Kesäkretonkia vain saatiin kesällä. Mieleen on jäänyt, kun kaikki isot tytöt saivat vaaleanpunaisesta villamusliinista hienot puvut ja ne teetettiin Kaarlahdessa ammattiompelijalla, joka ompeli helman ympärille, hihan suihin ja kauluksen ympäri käsin kauniit pyöreät kukkakuviot. Se oli suurta muotia silloin. Ja minäkin, vaikka olin alle 10 vuotias, sain samaa kangasta ja mallia olevan puvun. Muistan, kun isoille tytöille tehtiin voilee-kankaasta isolieriset hatut ja niihin ostettiin tavanmukaiset pitkät hattuneulat. Minäkin sain hatun, mutta en tietenkään neulaa. Neulalla hattu kiinnitettiin tukan nutturaan, ja luulen, että minun hatussani oli nauhat, joilla se kiinnitettiin leuan alta. Saimme joskus tällaisia hienouksiakin. Kolmannen ikimuistettavan puvun muista, jonka sain vähän isompana. Se oli kokomusta, pitkähihainen ja täyskellohelmainen. Kaulus, hihat, hameen helma ja ehkä vyötärökin oli kantattu punaisella nauhalla. Ja voi, että se puku oli kaunis ja flaxia oli. Lienee se mamma ollut tarkka näkemään, millainen puku on sopiva ja kaunis. Monia pukuja ei siihen aikaan ollutkaan. Myös eräs punaruskea kettupuuhkainen talvitakkini oli upea. Kaulus oli shaalikauluksen mallia ja sopi sekä värinsä että mallin puolesta juuri minulle.

Olihan sitä epäonneakin joskus ostoksissa. Muista, kun kerran Käkisalmen Osuuskaupasta ostettiin minulle lakerikengät, reunalliset ja kauniit. Ensi käytössä repesi toinen kenkä käyttökelvottomaksi. Kauan sai odottaa uusia kenkiä, mutta en koskaan muista, että olisin liiaksi kärsinyt vaatteiden puutteesta. Silloin sai sentään ostaa vapaasti tavaroita kaupasta. Toista oli sota-ajan jälkeen, kun pisteet eivät riittäneet. Kerrankin minä Iidan lehmännahkojen pisteillä sain hankittua niin paljon nahkaa, että sain teetettyä lapsille saappaat Parkanossa maasuutarilla.

Vain piikkarit puuttuivat

Vain piikkarit puuttuivat [8.10.2002, Jukka Rouhiainen]

Ruokaillessamme kotona tulin kysyneeksi Einarilta mistä kaikki hänen palkintolusikkansa olivat tulleet. Alpakkalusikoita oli käytössä useita, olipa joukossa joku hopeinenkin. Tiesin parhaisen vuotten menneen sotahommissa, mutta kiinnosti tietää millaisissa kilpailuissa oli oltu ja miten harjoiteltu.

“Kiekossa en koskaan tainnut saada 45 metriä, kuulassakin taisi 12 metriä ylittiä kerran, pari. Kokemäellä voimalaitostyömaalla ollessa kuuluin Urheiluseuraan, eli Kokemäen Kovaan Väkeen. KKV järjesti useita kilpailuja, joissa pärjäsin pituudessa ja kesimatkojen juoksuissa.”

Isän mainitsemia tuloksia pituudessa en muista, mutta ajattelin niiden olleen tuolloin varsin tasokkaita. Harjoiteltiinko tuolloin mitenkä, vai oliko työ jo riittävä harjoitus, utelin isältäni.

“Kyllähän voimalaitostyömaalla harjoitusta sai tiiliä kantaessa. Selässä olevaan kantotelineeseen sopi 12 tiiltä, jotka tuolloin painoivat 4-5 kiloa kappale. Niitä kannettiin 10-12 tuntia päivässä ylös padolle, joten kyllä siinä harjoitusta sai.”

Arvelin, ettei sitä paljon muuta harjoitusta tarvinnutkaan lusikoiden keräämiseen. “No teinhän minä vielä aamulenkin päivittäin, minulla oli sopiva 6 kilometrin lenkki. Pyrin myös kerran viikossa juoksemaan pitemmän 20-30 kilometrin lenkin kestävyyden parantamiseksi.” Ymmärsin hyvin kysyneeni tarpellisen harjoitusmääristä, samalla hieman häpesin omaa kuntoani.

“Olisin halunnut kokeilla Suomen parhaita vastaan juoksussa pärjäämistä ja siihen olisikin ollut mahdollisuus lähipaikkaunnalla. Mutta hiilimurskalla ei ollut mitään mahdollisuuksia ilman piikkareita. Jallulla (Jalmari-veli) olisi Helsingissä ollut sellaiset, mutta kisoihin oli vain kaksi viikkoa, kun sain tiedon osallistumismahdollisuudesta.” Ihmettelin suu pyöreänä, eikö piikkareita tosiaankaan saatu kahdessa viikossa Helsingistä Kokemäelle.

“Ei se onnistunut, kyllä sitä yritettiin. Kaikki olivat töissä, eikä ollut varaa lähteä pelkästään piikkarinhakumatkalle pääkaupunkiin. Postin kulku kesti kolme viikkoa, joten kisat jäivät käymättä”. “Sen olisin halunnut nähdä, miten kisassa käy, tunsin olevani hyvässä kunnossa.” Vertailu hiilimurskalla jäi tekemättä, mutta opin arvostamaan alpakkalusikoita eri tavoin. Niitä ei oltu saatu ilmaiseksi.

Kalkin sammutusta

Kalkin sammutusta[Ote kirjasta [KS], Tapio Kähkönen muistelee]

Kun Rouhiaiset olivat muuttaneet tontin taloon, Eemeli huomasi, että talon uunit kaipasivat korjaamista. Hän haki kaupasta sammuttamatonta kalkkia, josta hän aikoi valmistaa muurauslaastia. Kauppias oli kaiketi sanonut hänelle, että kalkki oli ensin sammutettava vedellä, mutta ohje lienee jäänyt hieman puutteelliseksi. Eemeli pystytti tynnyrin keskelle pihaa, kaatoi kalkin tynnyrin ja rojautti ämpärillä vettä sen päälle. Kalkki rupesi oitis kaasuuntumaan ja kuohumaan. Kaasut eivät päässeet purkautumaan kylin nopeasti ahtaasta tynnyristä, ja yhtäkkiä kuului jumalaton jymähdys. Tynnyri hajosi kuin pommin kuori. Pihanurmikolle jäi tapahtuman muistoksi pyöreä, valkoinen läiskä, joka oli syöpynyt niin syvälle maahan, että se pysyi siinä vuosikausia

Kaukolan matka 1992

11 sukulaisen matkaseurue päätti lähteä elokuussa 1992 käymään Kaukolassa.

kaukola92_2Käkisalmen keskustassa sijaitsevan hotellin vieressä torialueen reunalla. Ryhmäkuvassa Leninin patsaan juurella. Vasemmalta lähtien: Teuvo, Arvi, Elli, Aulis, Mirja, Tapio ja Seppo.

kaukola92_6Sama paikka hieman eri kuvakulmasta. Nyt kuvassa vasemmalta: Mirja, Teuvo, Arvi, Tapio, Seppo, Elli ja Aulis.

kaukola92_3Vasemmalla olevassa kuvassa etualalla sukumatkailijat hotellissa syömässä.

kaukola92_1Ryhmä Pentin Jussin Penttilän paikalla. Talon ja navetan kivijalat ovat näkyvissä. Takana näkyy Räisälän tie. Etualalla Seppo kuvaa videolle. Kuvassa Eeron tytär Seija, Arvi, Mirja Rouhiainen Somerolta, Elli, Mirja Rouhiainen Jämsänkoskelta ja Teuvo. Takana autojen luona loput matkaseurueesta.

kaukola92_5Pentin Jussin Penttilässä edelleen. Kalle on käynyt kirjoittamassa kivijalan kylkeen tilan rekisterinumeron. Kuvassa näkyvät Seppo, Elli, Arvi, Teuvo ja Mirja.

kaukola92_4Matkaseurue ajoi Tontin tilan ohi Haajoen sillalle ja keitti siellä kahvit. Vasemmalta: Teuvo, Elli (selin), Seppo, Tapio, Arvi, Erkki, Someron Mirja, Seija ja Eero.

Matkaseurue poikkesi myös Tontin tilalla, mutta tällä kertaa paikan nykyinen isäntä ei itse ollut paikalla.

Einari ja karjalanpiirakat

Einari ja karjalanpiirakat [14.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Karjalanpiirakat maistuivat Einarille hyvin. Kerran, arvatenkin syönnin yhteydessäpuhe kääntyi riisitäytteisiin karjalanpiirakoihin. “Eihän nää aitoja karjalanpiirakoita ole” oli vastaus kysymykseeni piirakoiden osuudesta ruokana Kannaksella. Sen paremmin ei mennyt arvailulla piirakoiden muodostakaan:”omanlaisiaanhan niitä jokainen teki..”

Pienen tauon jälkeen pääsin tutustumaan Totlammin piirakoiden valmistukseen: “Piirakoiden säilyvyys ei ollut kovin hyvä, joten niitä leivottiin tarpeen mukaan. Leipominen ja paistaminen kuului perinteisesti naisten töihin. Piirakkkapäivä veikin talon naisten työajan niin, että normaali ruoka jäi väliin. Täytteeksi käytetiin perunaa, naurista ja mitä kulloinkin oli saatavilla. Leivonnan tuoksu täytti talon ja lämpimät piirakat maistuivat erinomaisilta voisulalla valeltuina. Ei ollut poikkeuksellista, että niitä söi mahansa kipeksi. Erityisenä herkkuna oli räätikäs- l. naurispiirakka, riisitäytteisiä oli vain juhlapyhinä, jos silloinkaan.”

Kysyin, voitaisiinko niitä tehdä meillä kotonakin Ruovedellä, juttua kuunneells kun oli vesi noussut kielelle. “Miksei, mutta tuskin ne yhtä hyvältä maistuisivat..” Lausahdus”Kylhä meilt evakkotaipaleel usseiki leipä loppu, mut sithä myö tehtiiki piirakoit !” oli saanut uutta sisältöä.

Pullojen uusiokäyttöä

Pullojen uusiokäyttöä [13.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Totlammin naapurissa asusti Linnamon sukua, käsitykseni mukaan entisen Valtion rahoitustarkastuksen johtajan Jussi Linnamon suoraa sukua. Tila oli vuosisadan alkupuolella jäänyt kahdelle veljekselle. Toinen veljeksistä omasi ahkeran ja työteliään luonteen. Veljensä sitä vastoin oli innokas viinamäen mies ja työnteko ei ollut harrastuksista päällimmäisenä. Yhteiselo ei tilan hoidon kannalta voinut näin erilaisten veljesluonteiden kanssa kovin kauan jatkua, joten ahkerampi veljeksistä osti sisarosuudet itselleen. Tilanhoidosta vähemmän innostunut veli jäi tilalle kerryttämään tyhjien pullojen kokoelmaansa. Toinen veljeksistä laittoi kovalla työllä tilan mallikelpoiseen kuntoon, seuraten samalla maksamansa osuuden kauppahinnan siirtymistä tyhjiksi pulloiksi. Veljesten välit eivät liene olleet parhaimmat, vaikka kumpikin sai elää haluamaansa elämää.

Sodan sytyttyä tuli evakkoon lähtö ja hyvinvoiva tila jäi rajan taakse. Uuras työ jäi palkkaansa vaille. Toisen veljeksen omaisuus oli kokonaan huvennut, jäljellä oli vain ladollinen tyhjiä pulloja. Polttopulloista oli sodan sytyttyä huutava pula ja niinpä pullot myytiinkin valtiolle “uusiokäyttöön”. Näistä saatu raha oli huomattavan suuri, suurempi kuin koko kotitilan arvo.

Kuulin tarinan ensi kerran kysyttyäni Einarilta jotain kansakoulussa oppimastani sadusta muurahaisesta ja heinäsirkasta. Ihmetykseni oli suuri tarinan kuultuani, voisiko elämä kohdella ihmisiä noin eri tavalla elämäntavan mukaan. Paljon myöhemmin ymmärsin, että jokainen pärjää täällä vain omalla tyylillään ja yhtä hyvin voi olla pärjäämättä.

Lieneekö tarina muille tuttu, vai sainko vain opetuksen kuten ensi tapaaminen siilin kanssa? Isä-Einari kehoitti ensin potkaisemaan ja sitten silittämään siiliä. Minä tietysti tein työtä käskettyä arvattavin seurauksin, pörhistyneet piikit tekivät tehtävänsä. Isän silmistä valui vesi pitkään tapahtuman jälkeen ja pian nauroin sille itsekin.

Einari ja urheilun parantava voima

Einari ja urheilun parantava voima [12.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Isossa veljessarjassa syntyi luonnostaan kilpailuhenkeä ja veljeksetosallistuivat urheilutoimintaan aktiivisesti. Kaukolan Visan juhlajulkaisussa Rouhiaiset muodostivat rungon joukkueelle erityisesti yleisurheilussa. Einarikin osallistui hyvin mielellään kilpailutoimintaan, vaikka kantoikin mukanaan lapsena syntynyttä vammaa. Kertomansa mukaan hän toisten kanssa painiessaan loukannut selkänsä, iän muisteli olleen vähän toisella kymmenellä. Selkä oli ollut kovin kipeä, mutta kolmen viikon levon jälkeen alkanut vähitellen parantua. Luonto osoitti oivallisen kykynsä parantaa vammoja, siitä osoiteuksena innokas ja tuloksellinen kilpaileminen myöhemmillä vuosilla.

Einarin selässä oli viides lannenikama oli mennyt 1,5 cm pois paikoiltaan. Tämä näkyi selvästi ulospäinkin, selkäytimen normaali tila oli kaventunut kolmella neljäsosalla. Näin ollen ei ole ihme, että vamma johti ennen aikaiseen työkyvyttömyyteen. Paremminkin voi ihmetellä suoritettu raskasta työsarkaa ja urheilusaavutuksia. Mutta näyttäähän nykylääketiedekin osoittavan, että liikunta on selkävammaiselle parasta hoitoa !

Oravannahkoja

Oravannahkoja [5.8.2002, Jukka Rouhiainen]

Oravannahka oli 30-luvulla arvostetuimpia turkiksia. Einari kertoi eräästä jahdista, jossa orava oli jäänyt isoon petäjän latvaan kuolleena laukauksen jälkeen. Puu oli niin korkea, ettei oravaa saatu edes ampumalla alas. Toisaalta nahka oli mennyt helposti piloille. Kiipeäminen ei onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta, koska korkealle oksaton runko oli liukkaana mahdoton noustava. Kotiin tualtua asiasta kerroottiin isä-Eskolle, joka määräsi otettavaksi justeerin ja puun kaadettavaksi. Ukko oli todennut, että nahka on puuta arvokkaampi, käykää kaatamassa petäjä. Näin tehtiinkin ja arvokas saalis saatiin. Petäjän ja oravannahan “arvoristiriitaa” oli ihmetelty isommallakin porukalla;”mihinkä tämä nykymaailman meno oikein johtaakaan, kun orava on isoa petäjää arvokkaampi…”

« Older Entries Recent Entries »